Kategoria: Uncategorized

Katselen keväisen jään peittämälle merelle ja pohdin milloin aakkosten väheneminen alkoi, nimenomaan vähän harvinaisemmat konsonantit näyttävät olevan vaarassa.

”Lipanon”, kuulen uutistenlukijan sanovan autoradiossa. No niin. Aiemminhan olivat ”Palttia” ja vielä aikaisemmin ”Palkan”. Onko kysymys nimenomaan tästä nimenomaisesta konsonantista? Ei tosiaankaan, sillä mieleen pian juolahtaa myös ”Keorkia”.  

Hauras jääpeite rakoilee paikoin ja tässä vieressä on silta, jonka alla molemmin puolin on avointa vettä jota pullasorsien yhdyskunta kansoittaa. Pysäytän auton aallonmurtajalle tehdylle levikkeelle kuten tässä kaupungissa on tapana, vain vähän matkan päähän entisestä Enso Gutzeitin paperitehtaasta. Kyltit laitureilla varoittavat edelleen veneilijöitä ajopuista ja uppotukeista.  Kyllä se puhekielessä alkoi jo aiemmin, vrt. esim ”Kutsetin miehet”. 

Sitten, myöhemmin päivällä, päästyäni etäämmäs kaupungista, kuljen lumen ja jään alta paljastuvaa hiekkatietä. Sadan metrin päässä rannasta, hauraaksi käyneellä jäällä istuu merikotka. Karoliina Kudjoi lukee korvissani Camilla Greben ja Åsa Träffin erästä teosta Siri Bergman -sarjasta. Camilla Grebe och hennes syster Åsa Träff är en framgångsrik svensk författarduo. Pyydän rantaruotsiani anteeksi. Niin tosiaan, siskokset. 

Yritän kaivaa kännykän varovasti taskusta, mutta liikahdan kuitenkin hieman ja merikotka nousee siivilleen. Pysäytän tallenteen ja valmistelen kiireesti kameraa, mutta lintu on siinä vaiheessa jo korkealla kunnes häviää taivaan sineen. Kuin Gabriel. No mistä tuo nyt tuli mieleen. Tosiaan, eräässä Camille Greben romaanissa on romaanihenkilö Gabriel, menestynyt kirjailija. 

Mutta, niin, tosiaan tuo nimi Gabriel, se on vähän niin kuin vanha ja huono vitsi. Gabriel, hän tosiaan häviää niiltä naisoletetuilta. 

”Kuule oi, kun kutsumme soi,

tule Gabriel takaisin, 

sulle kaikkeni antaisin, 

etehesi kantaisin, 

käsilläsi makaisin”. 

Jotkut varmaankin muistavat edelleen sävelmän.  Tosin, tuohon aikaan aakkosten valikoima ei vielä ollut kaventunut eli se ei tosiaankaan ollut mikään Kaapriel. 

Pitäisikö konsonanttien vähenemisestä huolestua? Ehkä ei. Mahdollisesti myöhemmin todetaan että kysymyksessä saattaa olla kielen, tässä tapauksessa puhutun kielen kehittyminen, esim. U2, sinä myös.  

Eiks ne jenkitkin jos ei sentään britit kirjoita myös esim. ”tonite”. Mistä sitten mieleen juolahtaa se 1970-lukuinen mahtisonnibändi Slade ja Sladen sanoitukset. 

Ja sitten sillä samalla vuosikymmenellä oli se brittibändi Gravy Train, minkä silloinen englantia opettanut naisoletettu käänsi suomeksi ”kastikejuna”. Ehheh-heh-heh. Ja mainitsi sitten vielä, että onpas siinä vinkeä nimi bändillä joka esiintyy viikonvaihteessa työväentalolla.  Ei ainakaan minusta ollut noin huvittavaa väärinkäsitystä korjaamaan. 

Mutta onhan se hieman huvittavaa kun joku tuntematon miesääni lausuu kello kuudentoista uutislähetyksessä sujuvasti: ”Lipanon”.

Ai eikö?

Pystyvideo, Jäin miettimään ja kanavoimaan että mikä,  ja sitten että ehkä olen vaan vanha, mutta, mutta, näköjään pystyvideo näyttää kiihottavan niin sanottua mediaa. Sehän onkin sitten jo todellinen dilemma, että mikä se media mahtaa olla, eli onko se setä- ja tätioletettujen perinteinen Suomen Lehdistömedia vai jokin tikkelis tokkelis alusta minne kännyköistä pukataan pystysuunnassa kuvattua materiaalia. 

Pitäis tietysti pysytellä jossain muualla kuin lukemassa näitä katsauksia joissa jotain on huomattu niin sanotusta jälkikäteen, eli kysymys on eräänlaisesta varhaisesta jälkiviisaudesta jota itse setä- ja tätioletettujen media mielellään silloin tällöin uskottavuutensa nimissä harjoittaa. 

Niin. Silmiini siis osui vahingossa kirjoitus joka on niin sanottu näkökulma perinteisessä mediassa siinä mielessä, että joku on sen kirjoittanut ja sitten julkaissut Etelärannan uutismediassa joka sekin tosin on  vain verkkojulkaisu. 

Itse Kritiikkiä siellä itse Eteläranta kympissä. Siellä jossain kuulemma on niin sanottu perinteinen journalismi. Se vanha kunnon hyväuskoinen ja  poroporvarillinen.  Siellä Suomen Lehdistö. Sielä kunnolliset ihmiset.  

Kirjoitus avaa hieman kirjoittelua Suomen Lehdistössä siitä paljon paheksutusta Elokapinasta. Kirjoittelu on ollut asianmukaista, eli kun pilaantunut nuoriso on tukkinut liikenteen stadissa, on liikenteen tukosta raportoitu myös maakuntaläpysköissä. Ei sujunut Mannerheimintiellä. 

Ajattelin että kukahan noita tilaa, mutta ilmeisesti monet niin sanotut kunnon kansalaiset. Itse yritin kerran takavuosina mutta yritys katkesi paikallislehden pääjuttuun ripsien pidennyksestä. Asia lienee paikallisesti tärkeä täällä päin? Siis ripset ja mikseivät olisi, nehän on lähes kaikilla? Tai kenties oudolla pääjutulla tavoiteltiin tilaajiksi alle nelikymppisiä tai sitten kysymys oli vaan siitä niin sanotusta kaupallisesta yhteistyöstä ja kädenojennuksesta paikalliselle ripsiyrittäjälle. 

Kun jotain ajattelee, ajautuu helposti etäälle niin sanotusta itse asiasta joka siis oli se, että ”kun ihmiset osoittavat mieltään, uutistoimittajat kertovat sujuuko liikenne”, tai pikemminkin uutistoimittajat kertovat ettei liikenne suju.  

Tämähän on jo ajat sitten todettu, mutta siitä on näköjään jopa tuore ja palkittu tutkimus. Hurraa! Ei siitä tutkimuksesta tässä sen enempää. Niin sanottu näkökulma lienee tuttu. Kuten myös se että ”ihan oikein oli antaa niille vähän kaasua silmille”.  Sen journalistinen setä- tahi tätioletettu antaa ymmärtää siellä rivinsä välissä. 

Ja niin, ne autot, nehän on tehty tehty Teille. Tämä vanha monimielisyys tässä, ja kun oikein muistellaan niin siitähän oli niin sanottu versio jo siinä vanhan, kierrätetyn yhteiskuntaopin kirjan kansilehdelle kuulakärkikynällä laaditusta suttuisesta raapustuksesta: ”Liisa rakastaa teitä, maanteitä ja rautateitä”.  

Ehheh-heh-heh!  Ihan tässä naurattaa kun siinä on myös se vakaa ja perinteinen sukupuolinäkökulma sisäänkirjoitettuna. 

Aivan. Niin. Täytyy tässä yrittää edes itseä muistuttaa, että tuon äärimmäisen oikean,  Suomen Lehdistön ja Eteläranta kympin luoman yhteiskuntaruumiin keskiössä on edelleen auto. 

Sen täytyy päästä eteenpäin esteettä, sen meidän auton, sillä sillä kulkee kaikki, myös ne Suomen Lehdistön uutistoimittajat. 

Vieläkö niitä lumisateita? Taitaa olla että lähes jokainen sähköpostia viime aikoina laittanut on pistänyt loppukaneetiksi: ”Hyvää kevään jatkoa”.  Aikaisemminhan noita jatkoja toivoteltiin vain silloin kun ajateltiin ettei kohdehenkilöllä oma riitä? Ja eihän siinä mitään? Ajatus on tietenkin lämmin. 

Ajattelin, et varmaankin sitten ens kuussa kun on se uskovaisten juhla satelee vähän höttöä taivaalta, mutta toivottavasti meri on avoin. Vähän oli avovettä sillan alla kun ajelin kauppaan ja takaisin. Mutta vain vähän. Lidlissä on ihan helvetisti porukkaa ja vain kaksi kassaa auki. Saksalaisten kauppa se on joka täällä kannattaa. 

Juoksulenkillä tihuutti vettä, silleen tasaisesti kului viis kilometriä kosteassa ja pimeässä. Alku on lähellä, ihan koko ajan. Areenassa on mukamas turkkilainen sarja joka on ehkä kuvattu Istanbulissa, mutta siinä puhutaan enimmäkseen englantia, siis dialogi on enimmäkseen englantia. Kun mainitsin asiasta, puoliso sanoi että se on hyvää vaihtelua englantilaiselle kyläpoliisille. Näin totta tosiaan on, kiitän häntä jälleen positiivisuudesta, Roy Grace jää kauas taakse kun Istanbulissa juonitellaan, nyt englanniksi. 

Ajattelin päivällä sitä avovettä kun tähyilin Summanlahden rannalla ulapalle. Näkyikö siellä ulkona jo vähän merisavua? Sitten joku pilkkihenkilö tai vastaavat tiedot käyskenteli jonkinlaista ahkiota perässään vetäen, hän oli aika etäällä. Hauras jää kantaa näköjään edelleen, ainakin pilkkimiesoletetun. Oli niin kaukana ruoja, ettei auttanut huhuilla että tuleeko sitä körmyniskaa, mitä? Ja toivottaa hyvää jatkoa. No. Ei se olis kuitenkaan mitään kuullut ja mun korvissa soi edelleen Denise Rudberg, jo kahdeksas osa, joka taitaakin sitten olla viimeinen. 

Jostain syystä osa Denise Rudbergin dekkareista julkaistaan uudelleen kesällä ilmeisesti siksi että lukijaa on haluttu vaihtaa. Nämä joita olen viime aikoina kuunnellut lukee Erja Manto. 

Ehkä kuuntelusessiot jatkuvat tuoreella Camilla Grebe, Åsa Träff koosteella jota suomeksi lukee Karoliina Kudjoi, hän osaa ääntää ruotsinkieliset nimet ja paikannimet enimmäkseen ihan siedettävästi. Alku on tässäkin asiassa taas todella lähellä, kunhan saan tuon edellisen selätettyä. On vielä epäselvää onko murhan tekijä selvinnyt vai haukkuvatko rikostutkijat väärää puuta? No niin. 

Joo, helvettiin koko vakavasti otettava kirjallisuus tällä haavaa, nämä edellä mainituthan ovat enemmälti jonkinlaista viihdettä ja ajankulua. Olenkin kaivannut tällaista kaikenlaisiin yksityiskohtiin pureutuvaa höpinää. Muuten. Tässä päivänä muutamana oli puhetta muun muassa Philiph Rothista. Vieläkö Hyvästi Columbus tai Pornoyn tauti iskisi?  Ja kaikki Norman Mailerit voisin lukea uudelleen jos aikaa tulee edelleen jostain lisää, samoin Don Delillot ja John Steinbeckit. 

Jos aikaa tulee edelleen lisää. Jos alku on edelleen tavattoman lähellä.

En ole pitkään aikaan ajatellut ufoja tahi Espoota.  Nuo kaksi asiaa liittyvät mielellään aatoksissani yhteen, sillä asuessani hetken aikaan Tapiolassa stadissa vallinneen vuokra-asuntopulan aikoihin edellisen vuosituhannen loppupuolella, kauhistuin eräänä aurinkoisena kevätpäivänä havaitessani erään Juhan af Grannin istuskelevan muutaman pöytärivin päässä nauttiessani eräässä paikallisessa sylkylässä suurusta. Niin, kaverihan oli niin sanotusti muun muassa teeveestä tuttu. 

Aika aivan kuin hidastui, tuntui siltä kuin olisin odotellut 72 tuntia kestävää nimipalvelinten päivittymistä aterioidessani ilmestystä tuijottaen tuossa kenties jumalten hylkäämässä syöttölässä. Tuossa ruokalassa jota ei luultavasti enää ole vallitsi hyvin erikoinen tunnelma, mikä ei ollut missään mielessä sellainen kotoinen, kuten esimerkiksi Kapteenikatu yhdentoista paikkeilla stadissa sijaitsevassa Sea Horsessa, saati silloisessa Pursimiehenkadun Ankkurissa. Niin, tuo Sikala siellä Kapteeninkadulla on edelleen, ennen kuin Kapteeninkatu muuttuu Ylen Kotikaduksi tai mahdollisesti Hannes-pullaksi.

Pitäisikö tuo tapaus lisätä Elämäni Järkytysten Kirjaan? Ehkä. Ufot ovat jossakin määrin kammottaneet minua, sillä edesmennyt isoisäni kuului paikalliseen ufokerhoon ja myös edesmennyt isäni keräili kaikenlaista epämääräistä kirjallisuutta, kuten Erich von Dänikenin hölänpölänteoksia. Hänen kirjahyllyssään oli kunniapaikalla esimerkiksi edellä mainitun sveitsiläisen kirjailijan teos ”Takaisin tähtiin”, jota ympäröivät erilaiset, lentäviä lautasia ynnä muita ihmeellisiä ilmiöitä käsittelevät kirjalliset tuotokset.

Niinpä niin. Kun asiaa viimeksi tiedebarometrissä kysyttiin, muita enemmän ufo-havaintoihin luottivat perussuomalaisten kannattajat (44%) ja Pohjois- sekä Itä-Suomessa asuvat (32%). Kun myöhemmin aivan omaan yksityiseen eduskuntaryhmäänsä eriytynyt persupoliisi kulki öisessä stadissa tykki taskussaan, pitäisikö tuota suhteellisen tuoretta tiedebarometrin tulosta pitää eräänlaisena selittävänä tekijänä. No jos ei, se pitäisi ainakin muistaa. 

Omien sukulaisteni eräänlainen aikalaishulluus ajoittuu muistaakseni pääsosin 1970-luvulle jolloin esimerkiksi Yhdysvaltain silloinen presidentti (1977-1981) Jimmy Carter Junior katsoi taivaalle ja luuli Venus-planeettaa ufoksi.  Noihin aikoihin isänisäni vietiin ainakin kertaalleen lataamoon puimaan vahvaa ufo-kokemusta, puhumattakaan hänen silloisesta aikeestaan polttaa eräs asuintalo poroksi sinne piintyneiden okkulttisten voimien karkottamiseksi.

Ehheh-heh-heh! Ajaudun tässä hiljalleen aika etäälle noista Espoon kokemuksista joihin Johan af Grannin näkeminen luonnossa ilman muuta kuuluu. Tuo outo henkilö siinä, ravintolan pöydässä ruokailemassa kuin ulkoavaruudesta saapunut, mutta kuitenkin teeveestä tuttu humanoidi. Lautanen ei kuitenkaan lentänyt vaan pysyi annoksineen tukevasti ravintolan pöydällä. Ja kämppäkin Tapiolan kupeessa oli onneksi vain väliaikainen.

Tää jotenkin tuplaantui tällä koneella tämä kirjoitus. Se on minulle mysteeri kuten moni muukin tietotekninen asia. Jos nyt osaa nykyään kirjoittaa ja tallentaa niin hyvä. Tuplaantumisella tarkoitan että tästä on kopio toisessa hakemistossa joka jostain syystä päivittyy kun tallennan tämän tiedoston. Onhan se tietysti hienoa, ehkä? Nyt pääsin tallentaessa sattuneen näppäilyvirheen vuoksi vaiheeseen ”poista kopio”, no niin, kopio poistettu, se olisi ollut jo toinen kopio tästä tekstistä. 

Tossa valikossa näkyy olevan ”tallenna” valinnan alapuolella ”monista” valinta. Näitä on näköjään aika kömpelöä edes selittää kirjallisesti. Tallenna -valinta ja monista -valinta. No niin, älä nyt vaan enää monista. Onko niin että näiden vehkeiden kanssa monilla muillakin kuluu aika tällaiseen joutavaan pähkäilyyn. Eli. Mitä mun oikein pitikään kirjoittaa, no, en nyt enää ehdi, täytyy lähteä tästä päivälenkille.  

Niin, eihän näihin kirjoituksiin juuri niin sanottua levytilaa kulu ja kaikki tallentuu noista hakemistoista automaatisesti myös pilveen. Nyt joku huomauttaa että ennen vanhaan sitä pilveä poltettiin. Niin, ehkä nuokin pilvet olisi syytä polttaa ja varmaankin ne poltetaan jos niistä ei maksa säännöllisesti.  

Tuli tässä mieleen että joskus anno dazumal (Anno dazumal on saksankielinen ilmaisu, joka tarkoittaa ”tuona aikoina”, ”muinoin” tai ”vanhoilla aikoja” jos joku nyt ihmettelee) ostin jostain iltapäivälehden sivulle (Sanoma Oy) perustetusta putiikista muutaman biisin, eli kappaleen musiikkia. Niitä ei sitten saanutkaan siirrettyä siltä jo ajat sitten hävitetyltä tietovälineeltä mihinkään, vaan ne hävisivät koneen mukana. Sikäli tietysti tuo nykyinen suoratoisto on ehkä parempi, jos muistaa maksaa kerran kuussa. 

Taitaa pian jäädä koko päivälenkki tekemättä, illalla on sitten ihan muuta treeniä luvassa, mutta lenkki olisi ollut kiva jos tässä vielä näiltä ajatuksiltaan ehtii, sillä puolison sähköauto on jossain jälkitarkastuksessa ja se pitää hakea sieltä parin tunnin päästä. Joo, älkää kysykö miksi on sähköauto ja sitten se toinen auto, mutta tällä hetkellä niin vain on, ehkä siksi että meillä ei kuitenkaan sitten ihan lopulta ole pitkiin aikoihin ollut paljon muuta tekemistä keskenämme kuin tämä asuminen samassa osoitteessa.  

Sitähän voi sitten miettiä jos aikaa muilta ajatuksilta jää, onko järkee vai ei, kuten siinä yhdessä laulussa aikoinaan kysyttiin. Jos minulta kysytään niin ei ole, mutta voi ola ettei ole tuota aikaakaan jäljellä tässä maailmassa ihan määrättömästi. 

Elämä, niin  se. On. Usein. Harhailua tyhjänpäiväisyyden äärilähteillä, kuten aikakautisjulkaisuissa. Jyvää, akanaa ja horoskoopit. Eilen Tilkunmäki konkreettisena jyrkänteenä tarjosi mainion näkymän tämän valtakunnan purkukuntoisuuteen. Mutta tuntuu jotenkin typerältä sanoa tässä yhteydessä ”eilen”, ehkä olisi paras sitten kirjoittaa kappaleisiin päivämäärät, mutta sitä en aio tehdä. Olkoon aika niin kuin se T.S.Eliotin runossa on. No, lukekaan sieltä itse jos jaksatte selailla opuksia kirjastossa, kuten Four Quartets.

Luulen että valtakunnan purku tapahtuu pian, ei ennen pitkää. Erityisen pikaisesti mainittua asiaintila näkyy täällä rajan pinnassa, eli Länsi-Siperiassa, täällä, missä aika on pysähtyi vuosia sitten. Aikaan kuuluu myös kaikki mennyt, historia. Näen kuun pilvien lomassa, mutta ympärilläni ei ole ketään. 

Ajan yksin, tulen tuolta kaukaa. Toiset nukkuu huoneissaan ja ma usvakukkoja putkeen panen vaan. Kuka helvetin viihdesäveltäjä aikoinaan kirjoitti, ajeli, toiset nukkuu, toiset ajaa ja sitten me toiset tunnustamme tässä pimeydessä toiseutemme toisillemme. Huomenta suonenveto, kovin hyvin pyyhkii taas,  ja embo mun persettä peipi.  Tuotteet joo ja hygienismus.

Miten nyt estää näiden kolikkojen tuleminen väärille alueille kuten erikoissairaanhoitoon? Tämä retoriikka ja nämä kysymykset vaivaavat kun valtuutetun sähkökaara tärveltyy tulvivassa parkkihallissa ja persuuntunut paikallisdemari tekee siitä pitkän ja tylsän jutun. Demokratian ristiveto on kaivanut tuon parkkeerauskapasiteetin kauppakeskittymän alle takaamaan sopivia asiakasmääriä jollekin hooämmälle. Ennen pitkää kauppiasvuokralaiset, kuten hööämmä pakenevat muualle halvempien vuokrien perässä. Niin se monttu siis kaivettiin aikoinaan siihen kaupungintalon eteen. Tuolla ylhäällä, tuolla tasanteella kaupungintalon edessä me opeteltiin aikoinaan suutelemaan ja tupakoimaan.

Ja täällä idässä minä lähes yksin ajelen japanilaisella eeekasiviis vehkeellä. Jäljelle jää kourallinen asukkaita joista suurin osa on menee tai on jo mennyt mielenhäiriöön tai sen takaisille alueille.  He eivät paljasta mitään täällä harvakseltaan matkaileville median edustajille. Mutta valehtevat sujuvasti.

Raja ei aukea. Sen sijaan purkutyöt työllistävät jonkin verran aivokapasiteettia kun valtiota leikataan ja paloitellaan sopivan kokoisiin osiin. Tapahtumat riistäytyvät käsistä, mutta emme tiedä kenen käsissä tapahtumat ovat olleet ennen kuin ne riistäytyivät noista käsistä hillittömään laukkaan.  

Paikallisen musikantin kunniaksi pystytetystä näköispatsaasta viedään käsi. Tuo rampa pelle nyt siinä ilman kättä kylmällä luodolla jonka rantoja hivelee myrkyllinen meri. 

Samaan aikaan läheisellä pihalla laitetaan pyykinkuivaustelineeseen riippumaan yliajettu jänis. Näin täällä rajan pinnassa pysytään hengissä tai ainakin vikasietotilassa. Taksikuskin rouva käy välillä tarkistamassa lihan riippuvuusasteen. 

Ykkösen politiikkaradiossa kerrotaan että eduskunnan potkupallokerhossa on edustajilla kivaa  ja radio persesuomessa höpöttää joku Outokumpu Osakeyhtiön lobbari. Niin se käy. Kansalle on tarjottava säädyllistä kuultavaa. Sellaista on siellä, moottorisängyn tiellä, laulaa Tapani  viereisellä kanavalla. Miksi radio on auki? Onko se aina?

Tämä on yhteiskunnallisesti täysin eriytyneiden erityisympäristö. Kun ajan kohti länttä ja vastaan tulee koko joukko vihreitä harjoitusajoneuvoja, mikä on asioiden erityinen tila. Odotellaan hyökkääjää ja harjoitellaan sotaa, hitaasti ja kärsivällisesti.  Mitä jos ne ei tulekaan? Onko tämä kaikki täysin siinä tapauksessa turhaa? 

Koiranulkoiluttaja väistää kahden labbiksen kanssa hiekkatieltä pellolle. Siellä näkyy olevan aika tavalla vettä, pohraavat isossa lätäkössä, mies ja koirat, siis miesoletettu, tai mistä minä tiedän. Tässä lenkin alkupäässä on sulaa tietä tarjolla kilometrin verran, sitten alkaa auraamaton osuus jolla on kuljettu sen verran, että erään konglomeraatin loputtomia tarpeita varten raivattu metsäväylä on kovettunut paikoin jäiseksi iljanteeksi. 

Pitäis tietysti olla kuva, mutta en nyt taida jaksaa, tai ehkä löydän jostain. Siinä on kahden aiemman sähkölinjan viereen nousemassa kolmas. Kielimalli (AI, jota jotkut kutsuvat tekoälyksi) imaisee hirvittävät määrät energiaa antaakseen käyttäjien kysymyksiin enimmäkseen vääriä vastauksia. Kysy siis sieltä ja säästä energiaa. 

Pian tässä rannikolla on paikoin sulaa, mutta ei ihan tässä lahdessa jonka rantaan saavun tarvottuani vaikeakulkuisessa maastossa muutaman kilometrin. Edessä on haurasta, osin meriveden peittämää jäätä lähes silmän kantamattomiin. Tosin kovin kauas ei silmä tässä usvassa kanna, Suuren mustan pohjoiskärki näkyy, mutta Vehkaluoto on sumun peitossa. 

Kuuntelen Denise Rudbergin aika yhdentekevää dekkaria, kun tallenteen yhtäkkiä keskeyttää saapuva puhelu mukamas ”Helsingin Sanomista”. Itse asiassa asialla on tietenkin jokin myyntitykki jostain epämääräisestä firmasta. Hänellä olisi minulle uskomattoman hyvä tarjous.  Pitäisikö minun tilata lisää juttuja Riikka Purran keittiöstä? No ei todellakaan. Tai ehkä tarjolla on myös eduskunnan puhemiehen katsaus siihen, miten hän hoitelee Tehtaankadun homon? Ehkä myös pääkirjoittelija Saarikoski? 

Jostain syystä puhelu katkeaa. 

Denise Rudbergin jutustelu siellä jossain Pehmeän Leivän Maassa jatkuu. Taidan ajatella lukijaa Denise Rudbergina, vaikka hän on joku äänikirjaa tallenteella lukeva näyttelijä tai vastaavat tiedot. 

Ajattelen siinä rannalla miten epämukavaa, mutta silti houkuttelevaa on pukea ylleen kuivapuku ja lähteä muutaman kilometrin kajakkilenkille jahka jäät sen sallivat. Ainakin viime keväänä olin liikkeellä jo maaliskuun loppupuolella. Tuolloin väistelin ensimmäisillä lenkeillä ajojäitä. 

Mielessäni pyörii  pitkä kertomus matkasta Kiovaan vuonna 1992 jolloin Ukraina oli vapautunut neuvostoaikojen ikeestä ja pääkaupungissa pidettiin tammikuussa Miss Rock Europe ´92 Festival, mutta kertomus on pitkä ja toistaiseksi kesken. 

Juttuun liittyy pistokeikka Kachanivska Penal Colony No. 54:ään Harkovaan. Siellä konsertoivat brittiläinen Crunch ja hollantilainen Lovecramps Leidenistä. Muistan edelleen aika hyvin tuon junaretken Itä-Ukrainaan. Mukana oli koko joukko toimittajia ja meille esiteltiin Kachanivska Penal Colonyn hienouksia. 

Ehkä saan tuon tekstin joskus julkaisukuntoon, ehkä en.