Värkkäilin vähän soundeja ennen iltalenkille lähtöä. Joskus harmittaa ettei rivarinpäätykolmiossa voi luukuttaa (soittaa kovaa), vaan soundit, eli äänet täytyy laatia aika hiljaisella volyymilla, eli äänen voimakkuudella ja verrata sitten soittamalla jonkin sopivan taustatallenteen päälle (backing track), miten se kitara sieltä erottuu ja miltä kuulostaa. Oikeastaan koko terminologia on aika pitkälle englanninkielistä.
Itse asiassa sitä säädettyä kitaran ääntä (soundi) joutuu vielä säätämään treenikämpällä kun soitetaan basso, rummut ja kitara kokoonpanolla sillä ihan normaalilla äänenvoimakkuudella, eli volyymilla. Soundi on ilmaisuna vakiintunut, muutenhan noin niin kuin käsitteenä puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin ilmaisulla ”ääni”, eli millainen ääni siinä kitarassa on. Jostain syystä ääni ei kuitenkaan alun perin ole käynyt kuvaamaan sitä mikä sieltä kitaravahvistimesta tulee ja kuuluu ulos.
Taisi muuten olla myös eilen – jälleen kerran – kun joku mainitsi että nykyään musiikin tekeminen on niin helppoa kun oikeastaan kaiken voi tehdä kotona tietsikalla. Asia siis tuli aivan kuin puheeksi. Tuossa kohtaa olen yleensä hiljaa, koska asia ei mielestäni ole aivan noin, mutta mielipiteeni ei varmaankaan juuri kiinnosta.
Niin. Siitä jää sitten se yhteissoitto kun soittelee siihen konerumpuraidan ja itse soitetun bassokuvion päälle muutaman kitararaidan ja lauluraidan. Niinhän se käy, mutta ei se nyt ole ihan sama juttu kuin oikea bändi. Varmaankin yleisö on ihan yhtä tyytyväinen kummassakin tapauksessa, eli ei erota missä soittaa oikea bändi ja missä ei.
Sitten on tietysti tämä kielimalli (llm, large language model) joka tekee parempaa musiikkia kuin oikeat ihmiset, säveltää, sanoittaa, sovittaa ja soittaa koko jutun ja on kappaleineen pian jossain Spoti-fy-fan listan kärjessä, kuukauden kuunnelluimpien joukossa. En tiedä välittääkö niin sanottu suuri yleisö (keitä he ovat? Keihin tällä viitataan?) ken sen biisin esittää. Journot puhuvat nykyään ”tekoälystä” kun viittaavat kielimalliin. No, nuo samat journalistit kirjoittelivat 1970-luvulla esim. ”Tietokoneen tekemästä virheestä” ihan vakavissaan.
Sattuuhan niitä virheitä tietysti muutenkin. Ehheh-heh-heh ja apropos! Tulikin tässä yks kaks mieleen, että aikoinaan erään ylen maakuntaradion päällikkö – joka siihen aikaan oli jokaisessa maakunnassa jumalasta seuraava – sortui erään reppurin edessä ja tilasi jostain epämääräisestä firmasta (yritys?) kuulakärkikyniä joissa piti lukea ”maakunnan kuunnelluin”. Täytekynäntekijä osoittautui kuitenkin vokaaleiden suhteen säästeliääksi – ellei peräti kielitaidottomaksi – ja kun tuo onneton kynäkasa vihdoin saapui ylen maakuntaradioon, kynissä oli maakuntaradion nimi ja maininta ”maakunnan kunnelluin”. Tämä tarina on muuten tosi.
Paljastus: tämä on vaan tämmöistä niin sanottua kanavointia, eli no, loin tämän blogin kanavointia varten. Kivahan se on jossain kanavoida, varsinkin nykyään kun blogit eivät enää ole ns. in. Olin muuten aikoinaan ihan ensimmäisiä bloggaajia, silloin kun tämä oli ns. in. Ja se alkuperäinen blogilistakin ihan sellainen ei-kaupallinen harrasteviritys.
Ja toi kuva tuolla alussa, niin, se on vaan eräs teos.
Mytologinen taruolento 
Jätä kommentti