Tekijä: eljas.verve

Lainaan erästä erään lehden pääkirjoittajaerästä: ”poliitikoilla on toki…” niinpä niin, jokaisella on tokinsa, eräs p saarikoski väitti aikoinaan että jokaisella on tämänsä, mikä sekin pitänee edelleen paikkansa, vaikka maailma on päivä päivältä enemmän toki, tämä on enemmälti sitä menneisyyttä, kuten kaunokirjallisuus jossa on yhteiskuntien ruma kuva, kuuntelin äskettäin, niin eipä siitä ole vielä aikaakaan, erään p saarikosken 24 vuotiaana lukemia runoja äänitteenä, joka on näköjään uudelleen julkaistu, eli siitä toki tuo otsikko, toki, toki,  ja niin,  palaan taas siihen että poliitikolla on oma tärkeä toki ja sitten ovat ne muut vähemmän merkitykselliset, sentään, kuitenkin, sittenkin, kaikesta huolimatta, toki, leikki on hiekka laatikossa, ja nokkospuska aidan tuolla puolen, mutta puiden tuulen odottelusta en menisi takuuseen, muistaakseni p saarikoski kertoo runoudessaan saaneensa porttikiellon, mikä saattaa pitää paikkansa, sillä lähes kaikkihan tunsivat hänen elämäntyylinsä, paitsi etteivät tunteneet, tottakai, tietysti, kyllä vain, jo vain, toki, toki, etenkin poliitikoilla on toki, harva on syntynyt laatokan rannalla ajattelin sitten, mutta en ääneen ja vielä samana vuonna kuin molemmat vanhempani ja vielä samassa merkissä kuin itse, siis nämä nykyiset laatikkoleikit, miten muistot laukkaavatkaan, sehän oli tämä tarvajärvi, suomalainen joulupukkimaaneronlaimaus jonka kanssa olin kymmeniä vuosia sitten tekemässä suoraa eräiltä messuilta ja tämä joulupukk…, eikun …järvi muisti siinä juontonsa välissä mainita että hirvikärpäset ovat tulleet tänne silloisen neuvostoliiton puolelta, mutta unohti tietysti tuon suomalaisen runoilijan ja monet muut laatokan rannoilla syntyneet, niinpä niin, ihmettelin tuolloin itsekseni, eli siis kauan sitten, miten tuo ehkä jo teränsä osin menettänyt julkkis jaksoi olla edelleen ulkopoliittisesti niin kärkäs, ehkä silloin vielä oli yritystä saada karjala takaisin, mistä minä tiedän, paitsi etten itse moista kuvitellut, mutta varmaan monet muut, eli siis karjala ja hirvikärpäset takaisin, ihan asiallisten tietojen mukaan hirvikärpäset levisivät 1960-luvulla Suomeen kaakosta, mutta toisaalta Ruotsissa on esiintynyt hirvikärpäsiä kautta vuosisatojen, jo niinkin varhain kuin 1700-luvulla, mitä ei tuo niilo ilmeiseti tiennyt vaan arveli hirvikärpästä jonkinlaiseksi hybridivaikuttamiseksi, tietysti on huomioitava näiden (/hiekka)laatikko leikkivien sun muiden ns. suurta yleisöä ympärilleen keräävien juontajien tavaton tietämättömyys kautta aikojen, asiaahan voi seurata esimerkiksi kuuntelemalla ylen radio perussuomikanavaa, jos aikaa, mahdollisuuksia ja sietokykyä, eli toleranssia piisaa, joskin sama tauti on jo aikaa sitten levinnyt myös sinne ylen ykkösen puolelle, missä sielläkin nykyään se on lähes kello noin puoli seitsemän… toki!  

keskittykäämme toki olennaiseen! siellä se toki 

Pitäisi katsella enemmän taivaalle, paitsi nyt kun sataa kaatamalla eikä menneisyyttä näy, tämä on ehkä vähän kulunut, jonkinlainen aforismi, nyt vettä tulee niin että roikaa, maille ja maille (katso sanakirjasta, halme on kaskettu viljelysmaa, ei sellaista enää…) niin ei täällä kukaan enää kaskea, vaan rannan riisto… anteeksi riistamiehet, siis nimenomaan miehet ryhtyvät pian ampumaan pimeässä sorsia ja myöhemmin syksyllä kaatavat hirven, eivät siis ammu vaan kaatavat, mitähän se hirvi tykkää kun riistamiehet käyvät sitä miehissä kaatamaan, siis nimenomaan miehissä, tämä on jopa täältä kaukaa sivusta katsoen varsin miestouhua, taisin viime vuonna komentaa yhden riistanaisen parkkeeraamasta meidän, tai siis puolison pihatieltä, nuo ikuiset talkoot täällä metsissä ja nautasikarutto joka tulee naapurimaasta jonkinlaisena säilykkeenä parinsadan kilometrin mittaisen aidan ali, puutavarakauppias kertoo minulle konttorissaan kuusten alle tuupertuneista villisioista pahimmalla kieltoalueella, ymmärrän olla puhumatta mitään, varsinkaan asteriksista jossa se paksu jätkä syö niitä sikoja tämän tämän, ostan pari koolinginpätkää, muutamia pintoja ja yhden laudepuun josta tulee myöhemmin jakkara lauteiden eteen, minä tarvitsen sitä, siis jakkaraa tai niin sanottua puhdetyötä tai muuten vaan, vettä tulee illalla kuin aisaa, hyväuskoisten sanomien ulkomaantoimittaja tuijottelee jossain tähtikirkkaalle taivaalle, itse asiassa tein ihan samoin toissayönä, vai oliko sittenkin viime yönä, ettei vaan ollut, puhuttiin eilisellä melontalenkillä jonka kävin naapurikaupungissa vetämässä muun muassa sekstantin käyttämisestä ja niistä laskuista joiden perusteella aluksen paikka määritetään, sanoin että aika yksinkertaista matematiikkaa, no ei se ole ja harva sitä osaa, sekstantti on siis kulmamitta, taivaankappaleet ovat aina jossain kulmassa havaitsijaansa nähden, sitä on tietysti vaikeata selittää, lähes yhtä vaikeata kuin termiä ”asemaympyrä”, ehksähdän itse aiheesta, eli taivaan tuijottelusta, ehkä taivasta on parasta tuijotella ilman mittareita, onhan se kaunis, paikan saa tietysti mitattua myös kulmasta aurinkoon, siis päiväsaikaan jos aurinko sattuu näkymään, itse asiassa se hyväuskoisten sanomien toimittaja oli muistaakseni niistä auringonpimennyksistä niin otettu ja koko kirjoitus pisti vähän ihmettelemään miksi tuo on hyväuskoisten sanomien toimittaja, mutta tässä maailmassa on tietysti ansaittava elantonsa tai vähän enemmän, esimerkiksi tuottamalla tekstisaastaa tarvitseville, olen minäkin aikoinaan, joo, toimittaja kertoo valosaastasta ja beduiinista joka ei tulisi toimeen ilman tähtitaivastaan, meillähän on myös täällä läntisessä siperiassa pitkä talvi ja toisinaan kirkas pakkastaivas, ei tarvitse edes arabiaa osata, vaikka osaankin vähän, mutta olen poikkeus, ihmettelen näitä ihmisiä täällä, vuodesta toiseen, toisaalta en halua täältä luonnosta minnekään, varsinkaan sinne valosaastaan, vielä kun pääsisi tuosta tekstisaastasta, mutta, mutta, puoliso on tilannut hyväuskoisten sanomat tänne periferiaan,  ja lisäksi persu-uutiset huutavat kaikilla kanavilla, tänne, meille, minäkin luen toisinaan, vaikka totean taas ettei pitäisi, mutta tulen lukeneeksi, ilmassa ja merellä on jo syyslaulu, syksyn tuoksu, muistelen miten lauloin suomenlinnan lautalla elokuun lopulla ”summer is fading” eräälle pohjoisamerikan yhdysvalloista tänne matkustaneelle naiselle, mutta siitä on kauan ja nämä eräät tuttavat valmistautuvat näinä aikoina nukkumaan yön ulkona, satun täyttämään juuri tuona ajankohtana vuoden lisää, en taida jaksaa tohtia, siis nukkua yötä ulkona kesämakuupussissa, itse asiassa koko ajanlasku on suuri huijaus ja ikuisuus odottaa vääjäämättä (jokatapauksessa?) tai vaikka ei olisi mitään erityistä tapausta, mutta vääjäämättömyys, se on ja se odottaa jokaista aivan kulman takana, mutta ei näköjään kohdallani aivan vielä.

Tulin jostain syystä tai ehkä juuri siksi lukeneeksi lehtiä ilmaiseksi e-kirjasto.fi -sivustolla, siellä median kuolonkankeus ilmenee, on tarjolla vaikka mitä, kuten seiska jonne kansa jonottaa ja sitten niitä julkaisuja jotka saa lähes aina auki jonottamatta kuten tuo kana(va) jossa eläköityneet akateemiset ’muuttavat maailmaa’, saattaahan siellä joukossa olla muutama joka ei ole vielä saavuttanut alan lakisääteistä eläkeikää, mutta luultavasti ainakin jotkut ymmärtävät mitä tarkoitan, ajoittain on tuntunut jopa erityisen merkilliseltä, ellei perin kummalliselta että eräs Suvi-Anne on vakiopostaajia, lehtien aikahan on tavallaan jo ohi, eli formaattina jokin kolumni tai vastaavat tiedot voidaan jo pian unohtaa ja puhua postauksista samaan tapaan kuin esimerkiksi kansallinen radioyhtiö nimittää radiojuttua nykyään podkäästiksi, joo, olen tehnyt joitakin havaintoja joista juuri kukaan tuskin on kiinnostunut ja huomannut siinä samalla että sen tanskalaisrahoitteisen äänimedian saapuminen niin sanottuun mediakuvaan on lisännyt perinteisten lehtien uumeniin äänijuttuja joissa entiset lehtitoimittajat yskähtelevät ja huohottavat avonaisiin mikrofoneihin ilmeisen ammattimaisesti, eihän tuollaista sanomalehtimiehen äänitilitystä tietenkään kukaan sivistynyt ihminen jaksa kuunnella, vaikka jutun yleisnimi olisi podkäästi, ehheh-heh-heh-heh, että väliin naurattaa jo ihan siksi että erkkolaisen pääuutislehden päätoimittaja on julkistanut koko porukkansa eroon klikkiotsikoista, jolloin ne ilman muuta ovat vain lisääntyneet, homman ymmärtämiseksi ei tarvitse esittää mitään kummempaa teoriaa, ’yleinen hölmöys’ riittää hyvin, joskus aiemmin riipaisi jotenkin sydämestä kun katseli näiden postimerkinkoisiksi kansikuviksi e-kirjastossa supistuneiden entisten aikakauslehtien tarjontaa, sinnehän sitä mennään, eespäin kohti perinteisen median kuolemaa, niin, saattaahan nykyisin jopa suomen sikalehden tilata e-julkaisuna, missä ei tietysti siinä mielessä ole mitään kummallista kun lähes kaikki muukin ultraoikeistolainen, ynnä muu kansalllissosialistinen viestintä on keskittynyt sinne (eli tänne?) internetin ihmeelliseen maailmaan, niin, nykyään jopa sanaristikoita voi täyttää siellä ilman kynää, kumia ja suttupaperia, jotka aiemmin olivat keskeisiä työkaluja ja näin siis maailma, eli juuri te, menette siellä (täällä?) internetissä kohti sitä loistavaa tulevaisuutta siellä (täällä) ihmiskunnan tuhon kynnyksellä, aivan äskettäinhän, eli varmaan parikymmentä vuotta sitten jotkut enqvistit sun muut keskustelivat jossain hemmetin televisio-ohjelmassa tahi silloisella radiopalstalla siitä miksi  lähiavaruudesta tahi kauempaa  ei saavu keskuuteemme niin sanottuja muita sivilisaatioita, johon joku noista enqvisteistä arveli, että emme löydä niitä siksi että kun ne ovat kehittyneet tasolle jossa ne voisivat löytää meidät tai tulla löydetyksi ne ovat jo tuhonneet itsensä, johtopäätöksessä saattaa olla jonkinlaista niin sanottua ’perää’, vaikka monet tietysti muuta väittävät ja eiköhän tämäkin sivilisaatio ehätä tuhoamaan itsensä jo ennen muuttoa jollekin elinkelvottomalle planeetalle kuten esimerkiksi marsiin, asiaa ei ole vaikeata kuvitella näinä aikoina kun on tätä planeetan sisäistäkin ’rajat kiinni’ liikettä sun muuta rasistia liikenteessä ja toimessa kaikilla tasoilla, eli myös siellä nykyisten lainsäätäjien keskuudessa, tilanne kehittyy ja lähes kaikki valehtelevat nykyään jo aivan tavattoman sujuvasti. 

miten ne tavalliset jutut alkaa, ??? ainakin isolla kirjaimella, eli ”Olin juuri syömässä jääkaappiin unohtuneita paistettuja perunoita, siis siniristilippu ja paistetut perunat tällä kertaa, tiedättehän, ja ajattelin kauppalistan täydentämistä, kun mato iski vasempaan korvaan, tämä tila on ymmärrettävä sikäli, että noin vuonna 1981 luulin pääseväni, mutta itse asiassa jouduin, eli pyydettiin säestäjäksi erääseen teatteriryhmään joka treenasi erään ohjaajan (jonka nimi oli jorma, rauha hänen muistolleen) johdolla erään suomalaisen lauluntekijän (tractor, hector, on muuten helsingin merimelojien ylimelamiehen poika siinä kyseessä) lauluista löyhähkösti kyhättyä laulunäytelmää ’kadonneet lapset’, niin, luulen vahvasti että nämä edelleen ajoittain jatkuvat, lähes sietämättömät ’hectorlaulut’ soivat korvissani, päässäni, kihelmöivät känsäisissä sormissani, voi olla etten itse asiassa tiedä asian olevan juuri noin kuin juuri kuvasin, mutta minulla on tästä asiasta kuitenkin aika vahva epäilys ja myös nyttemmin syntynyt pitkähkö kokemus, siis tuollaisesta korvamadosta jota joku tractor, eiku hedtordikkari saattaisi nimittää jopa luksukseksi, niin olis siinä tractordikkarille sukseeta kerrakseen, liikkuu oudosti ajassa, onko tuo unta vai ei, kiitää paikasta paikkaan, eikä edes oma varjo tunne häntä ja kuussa sirkusta laajennetaan, myös tuo viime mainittu säe sopii hyvin kun siihen taivaankappaleeseen osui vastikään se raketti, hetkeksi luksuskorvamatotuokioni keskeytyy kierrätysasema- ja kauppareissuun, mutta jatkuu luultavasti taas huomisaamuna, ’täähän on tällästä’ nostalgista aikaa kun se ab oy normal kuulemma esiintyy jossain vihon viimeisen kerran, no, ei mulla ole heitäkään erityisesti ikävä, varmaan liput möi hyvin sekä kassoilla että mustassa pörssissä, sinne ryntää kansa uutiskuvissa normaalia kumartamaan, en ihan oikeasti ymmärtänyt että tässä on kysymyksessä noin suuri tapaus, muistan muuten kuinka tuo aiemmin mainittu ohjaaja, siis se jorma toivoi, että tuo tract… eiku heikki harma tulisi katsomaan näytelmää, mutta ei häntä näkynyt, käytiin kyllä sitä juttua esittämässä muun muassa saksan maalla, karlsruhessa, sandkorn teatterifestivaaleilla silloin, noin vuonna nakki ja peruna, juolahtaa mieleen että laulettiin tuolloin, että, että , ’köyhä oppii, että armonpalat ei ole mittään’, niin se työttömyys (kekkosen aikaa siis!) silloin 1980-luvun alussa oli kai sen ajan käsityksen mukaan aika korkealla tasolla, vaikka se ei tainnut olla mitään tähän nykyiseen verrattuna, siinähän oli sellaista yhteiskuntakritiikkiä ehkä, ajattelen näin täältä kaukaa yli neljänkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta, ehkä köyhä sitten kuitenkin oppi  jotain tai ehkä köyhää kusetettiin sittemmin oikein rankemman päälle ja äänet menivät sinne natsipuolueen kassaan, jotenkin huolestuttavaa että siitä tractorin, eiku hectorin mainitsemasta köyhästä on kehkeytynyt entistä helpommin kusetettava ja juopa sen kun syvenee, oikeastaan minun ei pitäisi tästä mitään puhua, enkä puhukaan, kirjoittelen vain, ihan näitä omia henk. koht. muistoja, niin, muistaakseni minulla ei noin niin kuin henkilökohtaisesti ole juuri koskaan ollut työstä puutetta jos olen ollut halukas sitä (TYÖ) tekemään ja haksahdinkin myöhemmin kaikenlaiseen mammonaan ja omaisuuteen, mutta nyt nekin ajat ovat onnellisesti takana, ei jäänyt kuin niistä lauluista se korvamato, ehkä joidenkin mielestä jopa luksuskorvamato? 

Elokuvan eläin on väärän luonteinen, oikeastaan se ei ole lainkaan sen luonteinen kuin elokuvassa, vaan aivan toisen luonteinen kertoo monipolvista uutiskynnystään ylittävä kansallinen radioyhtiö, tämä on niitä tärkeitä asioita joita nousee aivan kuin tyhjästä, sieltä pohjattomasta tyhjänpäiväisyydestä mitä merkittävimpään tärkeyteen, ehkä nää journot jotain osaa, kuten perustella eläimen luonteen, kysymys on siis fiktiosta, minkä näköjään on joiltakin osin noudatettava erään koirarodun tosiasiallisia luonteepiirteitä, näkökulma oli lievästi sanottuna mielenkiintoinen ja täytyy tässä tämä heistä myöntää, itse en ole moista elokuvaa nähnyt ja taitaa olla aika epätodennäköistä että näenkään, saattaahan tietysti joku ihmeellinen sattuma tai muu yllättävä juonen käänne tässä elämässä johdattaa minut tuon elokuvan ääreen, elokuvan jossa koiralle on annettu väärä luonne, journo on jostain hakenut koko joukon lausuntoja saman rotuisesta koirasta kuin elokuvassa, eli  joiltakin koirain asiantuntijoilta tai mistä lie kenneleistä, en todellakaan juuri tunne koiria vaikka meillä on niitä ollut muutama, mutta enemmälti puolison vastuulla, itse koen olevani lähempänä kissaa, mutta myös esimerkiksi sutta lähellä, niinpä kissat ja silloin tällöin myös sudet viihtyvät seurassani, jopa niin että kyytiini on liftannut muutama susi, luultavasti ottaisin suden kotieläimeksi, mutta susi tuskin haluaisi sitä, sillä susi haluaa liikkua vapaasti kuten muutkin ihmiset, keskusteluissa suden kanssa on käynyt ilmi että varsin harva kokee vetoa susien pariin, enkä minäkään varsinaisesti, mutta olen antanut muutamalle sudelle kyydin ja vaihtanut siinä matkalla ajatuksia, mikä ei ole hassumpaa ajanvietettä pitkällä ajomatkalla, myös kissan kanssa vaihdan ajatuksia, mutta enimmäkseen kotioloissa tai näin kesällä mökkioloissa, niin, älkää nyt vaan luulko että omistan kaikenlaista, oikeastaan se on tuo puolisoni joka omistaa kaikenlaista vapaa-ajanpaikkaa sun muuta, itse liikun kesäisin merellä enimmäkseen kajakilla ja joskus harvoin lyhyitä matkoja soutuveneellä, sanoisin myös että kansantaru odysseukseen ei pitäisi suhtautua yksisilmäisesti kuten journolle on käynyt tämän elokuvan koiran kanssa, vaikka tarinassa kohdataan kyklooppi joka kuten tunnettua on yksisilmäinen, ja ehkä jopa kymmenen vuoden kotimatkaa ei pidä käsittää niin hirvittävän kirjaimellisesti, muistaakseni isäni oli ominut odysseuksen tarinasta sen verran, että kehotti minua silloin kun olin nuorukainen useamman kerran olemaan kuuntelematta seireenien laulua ja lienee myös niin että sanonta ’parempi maassa kuin jumalattoman korkealla puussa’ saattaa olla jo edesmenneen isäni peruja, eräänlainen muistijälki joka on jäänyt hieman vaivaamaan, sillä hänellä oli tiettyä lahjakkuutta käännellä vanhoja sanontoja ja siivet saaneita lausahduksia uusiin muotoihin ja merkityksiin, joissa välillä oli humoristinen pohjavire, no se siitä, koirain luonteesta vielä tässä sen verran että ainakin yksi koira on onnistunut kaatamaan minut ojaan kun olen juossut lenkkiä, mikä johtui siitä että taluttaja ja koira olivat niin sanotusti epäsuhtainen pari, eli ei ollut täysin varmaa ja ennalta sovittua kumpi ulkoilutti kumpaa, ja täytyy sanoa etten aina osaa suhtautua ryntäileviin koiriin, vaikka tietysti pitäisi, vaan pyrin kiertämään tuntemattomille ärhentelevät otukset ja niitä ulkoiluttavat henkilöt matkan päästä, sudelle sen sijaan tarjoan kyydin, mediassa tuntuu niin kovin hankalalta että fiktion koira on uskollinen ja lojaali, vaikka on itse asiassa ja ilmeisen todistettavasti itsepäinen ja vahvatahtoinen ja vaatii kokeneen omistajan, voi voi, myös susi on itsepäinen ja vahvatahtoinen ja vaatii kokeneen ja keskustelutaitoisen kyyditsijän.

kävin illalla lenkin metsän laitamilla, hiekkatien reunukset ovat edelleen tulvillaan vadelmia, näköjään kun on elokuu ja aika iltamyöhä, en tavannut hölkkälenkillä ketään, pahoittelin että olin valinnut kuntoilun marjanpoiminnan ja metsässä käyskentelyn sijasta ja huomenna ei ehdi kun on kaikenlaista rumbaa ,kajakki on jo auton katolla ensimmäistä kokeilua varten, miten se vasen olkavarsi nyt kestää ja toivottavasti kestää, lisäksi pitää kuskailla tavaraa kärrillä kun kesävieraiden aika alkaa olla mökillä ohitse, paitsi tuleehan se mun tytär vielä tossa vajaan viikon kuluttua, huomaan että läntiseen siperiaan on julistettu poikkeustila, mikä ehkä pitää koirat hihnojen päässä ja niin pois päin, niin, jostain reiästä on päässyt joku venäläinen villisika tänne läntiselle kaistalle, en oikein ymmärrä kun sitä raja-aitaa on siellä muutamia kilometrejä ja itärajan pituus on kuulemma noin 1340 kilometriä, että miten se nyt sitten se parinsadan kilometrin aita pitäisi jotkut eläimet venäjällä, olivat ylen paukapäät jo vääntäneet juttuakin asiasta, että varmaan sitä venäläisten villisikojen hybrioperaatiota tässä nyt seuraillaan kun siellä aidassa on joku porsaanreikä, voi helvetti, vaikeata tässä on tuota asiaa vakavalla naamalla tutkailla, päihittää puheenaiheena tällä hetkellä jopa sen suokustan, ja ei paljon vaikuta esimerkiksi kasvissyöntiin, mutta joku pila-, eikun tilateurastamon tyyppi kiroaa interneettisessä todellisuudessa ja toimintaympäristössä toimintansa päättymistä näköjään, no, onhan noita lihansyöjiä ja kaiken maailman metsämiehiä, jotka eivät nyt pääse ampumaan sitä virolahden karhua persiiseen, muistan kyllä kun eräs metsämies minua varoitteli metsän eläimistä täällä länsisiperiaanisella seudulla, tosin en nyt illalla juoksulenkillä havainnut edes yhtään jänistä, ehkä nekin on kaikki jo tässä taloustilanteessa tapettu ja syöty, valtio kuulemma luetteli kuluneena päivänä lukujaan, varmaan on pankeista kaivettu muutama uusi  ja pyhä virkamieslehmä, ellei aasi suunnittelemaan säästöjä, jotenkin ellottaa tuollainen tietty kaikkivoipaisuus noissa veeveeämmän pyhissä kok(kilaa) lähellä olevissa tuoreissa talousaaseissa, jotenkin valtion velkaa on saatu tämän jonkinlaista natsimiehitystä muistuttavan hallituskokoonpanon aikana noin 50 miljardia lisää, eli kuten näkyy, ”säästäminen” kannattaa, ja pitäisi siellä persesuomen ministerin muistaa, ettei heillä olisi hallituksessa yhtään ministeriä ilman ärkoopeetä, mun ei pitäis mainita tästa mitään, mutta tulipahan nyt mainittua, luvut epätarkkoja, tarkkojen lukujen marsalkkojen  ei kannata tuota kommentoida, hehän tietävät lukunsa paremmin kuin kukaan muu, myös kapitalistista talouselämää puhdistavia konkursseja tehdään kuukausittain ennätysmäärä, en mainitse määrää etteivät tarkan luvun marsalkat pompi siellä katsomossa seinille tai tukehdu maksamakkaraan, mutta tämän läntistä siperiaa koskettelevan poikkeustilan otamme täällä syrjässä iloisina vastaan, se ei kuulemma edes tartu ihmiseen, ainoastaan sikaan se perkele, jota ei ole lihansyöjäin syytä ääneen mainita, menee vielä kuralle tai tulee ylös se annos, ohhoh, toistakaamme yhdessä, voi vittu, saatana, nytkö se on täällä, toi ’nytkö’ on hieno suomenkielen ilmaus ehkä vähän nykivä ja se kuvaa sitä mitä ei ole syytä ääneen lausua, kuten kirkonmiehet ovat jo vuosisatoja todenneet sen nimeä ei ole syytä turhaan ääneen lausua, eli ei sitä ääneen, ei sitä, vaikka se ei tartu esimerkiksi siihen pyhään talousaasiin joka vastikään palkattiin sinne valtiovarainministeriöön sieltä eräästä pankista, mikä on yksi niistä pyhätöistä joissa raha mukamas tiedetään, olen joskus huvittuneena kuunnellut sitä virtasta joka on entinen työkaveri ja joka siinä yhdessä historiallisessa talousjaksossaan ylen ykkösellä kertoi miten oli äiti häntä auton hankinnassa neuvonut,  poikaansa, muutenkin tuntuu olevan siinä historiaakin lukenut sosialidemokraatti paikallaan, täytyy mainita että se eräs toinen entinen päätoimittajatuttava, sosialidemokraatti hänkin, kirjoittelee nyttemmin tietääkseni joillekin talousfoorumeille ja pelaa golfia, antavat nuo varmaan tarvittaessa myös ohjeita sille pääministeriksi pian vaalien jälkeen jo julistautuneelle vantaalaiselle poliitikolle, näemmehän nyt ja tässä, miten se tulevaisuus tässä nykyisyydessä toimii välillä niin mainiosti että odotukset saattavat sitten siellä jossain oikeassa tulevaisuudessa jopa toteutua, mutta en mene nyt syvemmin noihin vaikuttamisen ja toiston teorioihin, mutta niin, kyllä lindman, hauki on kala, mutta minä olen kuha ja en halua kysyä mitään.

Sattuu kaikenlaista jännää, vuokraan eräältä risto rämältä, siis jonkinlainen moottoriöljyputiikki tossa keskustassa tekstiilipesurin, mikä onkin sitten suoraan sanoen ihan rämä, eli epäkuntoinen, joku nainen jolle reklamoin lupaa lopulta ”hyvittää vähän” epäkuntoisesta vehkeestä, eli siitä puuttuu yksi aika olennainen osa, on näköjään pistänyt edellinen vuokraaja vahingon kiertämään, niinhän se hyvä laitetaan sinne kierrokselle, marjametsässä tossa nukumalähiön laidalla on viime päivinä ollut yllättävän puheliaita henkilöitä liikkeellä, sanoisin että kaikenlaisiin kysymyksiin olen vastaillut, kun noin yleensä kun juoksen siellä hiekkateillä lenkkiä ei kukaan edes tervehdi, mutta marjastamisessa on se jokin, kuten siinä vanhassa piisissä, jossa se jokin on jollakin śinulla´, etenen hitaasti kirjallisuuden parissa, torkahdellen tekstien edessä, vasemman käden hauiksen jänne on paranemaan päin, niin ajattelen, siis ehkä olen paranemaan päin, olen, on paranemaisillaan, mutta ei aivan ja nää aamuiset korvamadot, nää tappavat korvamadot, joskus ihmettelen mistä ne kumpuavat, mutta samalla aivan kuin unohdan, että työskentelin pitkään paikassa jossa radio perssuomi oli jatkuvasti avoin ja huusi sitä epämiellyttävää suomi-itsemurha-finaali-iskelmää, sitä suoltui jatkuvasti molempiin korviin, syötettiin, en ole säästynyt lieviltä vammoilta, niin ja, tuskin siellä olisi voinut sellaisia korvatulppia käyttää eli tuo karmea humppa tunkeutui, ja se hirveä sirmakka tietysti sekin, se soi, olisin halunnut vetää sen vehkeen suoraksi, mutta niin, pitihän siellä esimerkiksi työntekijöiden kanssa keskustella kaikenlaisista asioista, onneksi ei enää nyttemmin tarvitse keskustella tuon firman työntekijöiden kanssa, mutta nuo hirvittävät virret soivat edelleen ajoittain pään sisäisinä kauhistuksina, kuinkas muuten, yritän pysytellä eräiden asioiden kintereillä, onneksi on nuo soittovehkeet tuossa ihan lähellä, olen jotenkin saanut taas sitä vanhaa potkua soittoon, en tiedä mistä tarkalleen tulee tuo energia, en tiedä haluanko tietää, niin monta kertaa olen tuuminut, ollut vaiheessa jossa se soittaminen saattaisi kokonaan lopahtaa, kamojakin myin välillä pois, ostin taas takaisin, en osannut päättää, aina kuitenkin vähintään pari kitaraa siinä jossain lähellä ja vireessä, keskustelen niiden kanssa, ajoittain, eli jatkuvasti, löydän jotain uutta, se on jokseenkin ihmeellistä kun ajattelee että tätä on kuitenkin kestänyt, vähän pätkitellen yli viisikymmentä vuotta, mutta tosiaan nuo häiritsevät itsemurhaiskelmäin riimit joinakin aamuina vaivaavat ja jotenkin, niin, tässä iässä, ymmärrän että tuo vaiva loppuu vasta sitten kun mieli käy manan majoille, jokseenkin kummallista muuten että tänään sain hieman veronpalautusta ja jouduin lähes samaan syssyyn tekemisiin suomen postin kanssa, tilattuani kolme kielisettiä postin instanssi ilmoitti että paketti uusia kitaran kieliä kannetaan joko postilaatikkoon tahi oven taakse, oven taakse, no ehkä kaikki käy hyvin, mutta en taida olla loppuviikosta edes näissä maisemissa ja se laiha paketti 009-042 kieliä makaa sateesta kastuneena tuossa ulkoportaalla tai ainakin tällainen näky noista postin metkuista kehkeytyy, onneksi täällä ei tietääkseni ole saaristo-osoitteita lähimain jonne paketti saatettaisiin toimittaa lähes saavuttamattomiin, nythän ovat vielä olleet nämä liikennerajoitukset tuossa merellä kun puolustulaitos torjuu mahdollisia drooneja tai ainakin tarkkailee horisonttia, tosin juhannuksena kun meloimme pienellä porukalla tuolla ulkomerellä niin siellä sellainen haminaluokan ohjusvene harjoitteli ammuskelua eli ammuskeli, jännittävä hetki siellä, ulkomeren laidalla, leiriydyimme ulkosaareen ja haminaluokan alus ajoi siitä ohi, sellaista matalaa väylää, ehkä kohti haminaa, yritin saada otetta uudehkosta kotimaisesta kirjasta pestyäni sohvan tuolla melkoisen epäkuntoisella tekstiilipesurilla, mutta ikävästi torkahdin kesken kolmannen luvun, suoratoistelu soitti taustalla jotain uutta ja jotain ikivanhaa, kaikki, kaikki on niin kuin, on niin kuin samalla tavalla kuin on aina, vehkeet vähän epäkuntoisia ja torkahduskynnys matala tekstin edessä, suunnittelin jo mitä sanoisin kun huomenna palautan tuo rämän vehkeen sinne rämälle, mutta ehkä en sano mitään, se lienee todennäköisin vaihtoehto tuossa tulevassa nykyisyydessä.

Hiekkatien varrella kasvaa vadelmaa mahdollisesti yli ympäröivän yhteisön vaatimattomien tarpeiden, viimeksi vastaan tuli noin pari päivää sitten vanhempi miesoletettu pieni, ilmeisesti marjojen keräämiseen tarkoitettu ämpäriä muistuttava astia kädessään, harvinaista kyllä tämä niin sanottu fredrikshammare tervehti vaisusti, ehkä hän tuntee apinan, ehkä ei, mistä minä tiedän, minä en tunne ketään, tavallaan tarinan osittainen minämuoto kyllästyttää, mutta en voi karata minnekään tästä kertomuksesta, siis varokaa kertomusta, ehkä ujutan tähän jotakin syvästi aatteellista tavaraa tai yritän muuten vaan kääntää lukijan näkemykset jonnekin odottamattomaan suuntaan, tietysti tarinassa pitää olla joku pieni ja kiva niin sanottu cliffhangeri, eli päähenkilö, eli minä löytää taskustaan esimerkiksi lapun jossa on numero, mutta päähenkilö eli minä ei tiedä mikä numero se on, miksi se on taskussa ja kuka sen on mahdollisesti paperille raapustanut, paperi on tavanomaista ruutupaperia, luultavasti repäisty jostakin kouluvihkon tapaisesta, en tiedä miksi noita vihkoja joita alan myymälöissä on tarjolla sanotaan kouluvihkoiksi, ehkä se tuo vastaanottajan mieleen koulun ja esimerkiksi kerto- tai jakolaskut, ellei joissakin tapauksissa jonkin vaikeamman yhtälön tahi muun lausekkeen, nyt paperille piirretyt numerot saattavat olla esimerkiksi puhelinnumero tai jokin tunnusluku jossakin internetin syövereissä sijaitsevaan kehnoon sovelmaan, tosin on pantava merkille, että käyttäjätunnus puuttuu, eli numero saattaa sittenkin olla puhelinnumero tai jotakin tuntematon salakirjoitusta ja yksinkertainen salakirjoittaja kirjoittaisi päähenkilön, eli minun nimeni mahdollisesti muotoon Fmkbt, tosin vähän hölmömpikin ratkaisisi moisen yhtälön, mutta nyt on kysymys tosiaan peräkkäin kirjoitetuista numeroista, asiassa ei todellakaan ole mitään jännittävää, vadelmat hiekkatien varren tiheissä puskaissa ovat maukkaita ja joku nuori kölvi ajaa vanhalla, ehkä zetor -merkkisellä traktorilla päähenkilön eli minun ohi kättään heilauttamatta, sama kuvio toistuu noin tunnin kuluttua kun vadelmia on repun pakasterasioissa jo noin litra ja ämpärissä vähän pohjalla ja päähenkilö eli minä ajattelen että mitähän vittua tuo kölvi täällä pusikossa oikein tuolla traktorilla suhaa, ehkä vaan huvikseen löpöä kuluttaen, niinpä niin ja jos tuo numero joka on ruutupaperilla taskussani olisi löytynyt jonkun rikoksen uhrin taskusta ja se olisi ollut minun numeroni, olisin luultavasti joutunut asian tiimoilta poliisikuulusteluun, ehkä näin olisi käynyt jos olisin ollut kotoisin esimerkiksi le havresta, johon eräs ehkä  erään patrik modianon vanhoihin päivittelyteoksiin (kuka tuo nainen on, miksi hän täällä ja mitä nuo ihmiset tässä boulevardilla puuhailevat ja  miksi tästä on myönnetty kirjallisuuden nobel palkinto?) vertautuva kirjallinen teos saattaisi tarinansa sijoittaa, tai mistä minä tässä päähenkilönä, eli minuna tiedän, vaikka näin olisi jo käynyt, onhan maailmaan synnytetty koko joukko kirjallisia teoksia, etten sanoisi että niitä on enemmän kuin lukuisia ja useat on kirjoitettu minulle täysin vieraalla kielellä ja noista useista esimerkiksi jokin kirjallisuuskriitikko tai vastaavat tiedot sanoisi esimerkiksi, että hän on pettynyt tekstin tavanomaisuuteen, mutta arvelee silti, ehkä saadakseen lisää vapaakappaleita, että kyllästyttävistä piirteistä huolimatta kirjallinen teos saattaa viihdyttää monia, keitä nuo monet ovat, saatan kuvitella että kirjallisuuskriitikko on kuvitellut että tietty tahmaisuus leipätekstissä on jotenkin ominaista esimerkiksi jos kirjan kertomus (varokaa kertomusta!) sijoittuu le havreen, merenrantakaupunkiin, löydettiinhän esimerkiksi ohjaaja pier paolo pasolini merenratakaupungista murhattuna aikoinaan, mutta tarina ei kerro (varokaa myös tarinaa) oliko murhatun taskussa puhelinnumero tai jos oli, niin kenen numero se oli ja joutuiko joku tuon numeron takia poliisikuulusteluun, itse asiassa kertomuksen varomisen jälkeen kuulokkeista alkaa jostain käsittämättömästä syystä kuulua erään joel lehtosen kirjoittama putkinotko, joka alun hienon maisemien kuvauksen jälkeen syventyy luteiden ynnä muiden syöpäläisten vaivaamaan elämään jossakin, ilmeisesti savossa, tai mistä minä tiedän, saimaastakin siinä taidetaan jotain mainita, että kyllä on hienot maisemat ja isot luteet, sitten nuori kölvi ajaa jo kolmannen kerran traktorilla ohitse päähenkilön, eli minun, vaatteissani on kuoriaisia, hämähäkkejä sun muita pieneläimiä joita pudistelen vähemmäksi ja saatan näin päähenkilönä eli minuna vain ihmetellä millaisiin ajatuksiin tämä marjojenkeruureissu on mieleni aivan kuin huomaamatta vienyt, le havre, kiitos ja anteeksi!

..tai pääsin, en tiedä, mutta runosuoni sykkii raamatullisesti;

’joka toinen sana kirosana, saatana, raamatullinen, joka toinen sana, saatana’; 

…onhan siinä jonkinmoista kuksetta, perkele, jostain syystä eräs Ingmar Bergmanin elokuva kummittelee kirjallisissa teksteissä, jotka syystä tai toisesta suodaan eteeni, aivan kuin luettaviksi, mikä on ihmeellistä, muistaakseni luin taannoin erään teoksen joka käsittelee pääasiassa tuota eräälle saarelle sijoittuvaa elokuvaa, jonka pääosassa on siis ruotsalainen miesoletettu, ja jännittävää on,  kun eräs eteläafrikkalainen, myöhemmin brittiläinen naisoletettu kirjailija tarjoilee samalla idealla ja ajatuksella kustantajille käsikirjoitusta jonka pääosassa olisi naisoletettu, ei idea saa ketään innostumaan, tämä kirjailija muuten on, eräs Deborah Levy, jonka teokset ovat kerrassaan mainiota luettavaa, mutta olisin tuskin tuota Ingmar Bergmanin elokuvaa muistanut, ellei se olisi noussut esille juuri eräässä Levy’n teoksessa, jota olen muun ohella viime aikoina lukenut, niin taisin mainita, että en paljoakaan muista noista kirjallisista teoksista, eli viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana luetusta, vähän sama juttu kuin se, ettei niitä kaikkia hienoja niin sanottuja ’ĺikkejä’ muista improvisoidessa, eli siis soittaessa, tämä ’likki’ on täysin suomalainen ilmaisu, joka on johdettu sanasta ’lick’ jonka tarkempia määritelmiä kannattaa haeskella sanakirjoista tai alan kirjallisuudesta, vaikka taitaa olla, että tarkempia määritelmiä haeskellaan nykyään  laajennetulla kielimallilla (llm) ladatuista verkkosovelluksista, eli siis vain vääriä vastauksia kuten yleensä, niin, taisin juuri äskettäin lukea ettei sanonnan ”morkoonit soi” etymologiaa ole pystytty selvittämään, vaikka tuo ”morkooni” on epäilemättä jonkun varsin suomalaisen natiivin lausuma ”morgon”, eli siis ”morkon”, siis mistä vitusta minä tämän tiedän, no en ainakaan mistään sieltä päinkään, mutta olen esimerkiksi kuunnellut miten nämä suomenkieliset äänikirjain lukijat ’ääntävät” ruotsalaisia nimiä ja paikannimiä, josta helpohkosti mieleen juolahtaa, että tuo tavattoman sivistynyt suomalainen ihminen luultavasti lausahtaisi ”morkon” ruotsinkielisen ’morgon’ sanan saapuessa siinä luettavassa tekstissä aivan kuin yllättäen vastaan, ei siis millään pahalla, mutta ei millään hyvälläkään kun ne morkoonit, eli aamun kellot tuossa sanonnassa kalkattaa, ai että mistä minä edelleen tuon tiedän, no, en yhtään mistään, päättelen vain varovasti moisen sanonnan etymologista alkuperää, ja totta tietysti on ettei minulla ole koko asian kanssa mitään muuta tekemistä kuin se, että tulin tuossa eräänä päivänä selailleeksi internettiä (kirjoitetaan korrektissa ilmaisussa isolla iillä) ihmetellen moisen sanonnan alkuperää ja silmiini osui vanha, muistaakseni kielikellon artikkeli, nuo ruotsalaisen aamun ruotsalaiset kirkonkellot, kuin jossain vanhassa Ingmar Bergmanin elokuvassa, jonka joku joskus jossain muistaa hämärästi aikaa sitten nähneensä, se joku voisi olla tietenkin esimerkiksi eräs verve, tuo hieno ihminen, joka eräiden sattumien vuoksi nauttii esimerkiksi äspoonusta, sun muita osuuskaupan etuuksia ja on ihmetellyt miksei niitä kassan hihnalla kiliseviä ja kalisevia tavaroita ajeta kassan jälkeen takaisin ostoskärriin sen sijaan että ne jäävät ikävästi kinnaamaan siihen liukuhihnaa seuraavaan perälautaan, mutta vaivasta varmaan päästään sitten kun kassapuolella on siirrytty kokonaan itsepalveluun ja jokainen lueskelee omien ostostensa viivakoodit itse, tosin siitä itsepalvelupuolelta ei vielä saa esimerkiksi sitä keskiketterää olutta, eli hiipivää hulluutta tai armiro-askia, saati north stateja joita se susikoski aikonaan niissä – olikohan se joku Sariola, Mauri tai vastaavat tiedot, se kirjailija? – tavattoman jännittävissä dekkareissa sytytteli ja poltti, nykyään ei moista tekstiä enää luultavasti liiemmin suvaita, vaan tulessa on puoli bordeaux’ta eli kotoisasti pordoota, kuten erään kansallisen radioyhtiön uutisissa äskettäin mainittiin samoihin aikoihin kun eräässä toisessa niin sanotussa tiedotusvälineessä kysellään voiko maastopaloalueelle varatun matkan perua, mistä mieleeni jotenkin juolahti että tietenkin sinne maastopaloon kannattaa lentää, onhan lentäminen osa tätä nykyistä turismin kaapuun pukeutunutta joukkotuhontaa, pelkät sodat ja tavanomaiset luonnonmullistukset eivät ole tämän lämpenemisen rinnalla yhtään mitään, eli varaa ihmeessä lento sinne metsäpaloon, sinne, sinne ja syvälle! …

…sillä jokaista täysjärkistä ihmistä psykiatria kutsuu nykyään termillä 

”syvästi masentunut”.

Kävin kirjastossa, koko joukko nimikkeitä korvan takana, tai oikeastaan päässä, eli lueskelin alkuja ja keskikohtia ns kursoorisesti ja jos tässä onnettomassa kirjoitussovelmassa lyhenteen perään pistää pisteen, esim. Ns. Niin seuraava sana alkaa kapiteelilla, voi vittu, miten kiroankaan näitä kon(m)eita, eli kuten arvelinkin ovat nämä kirjalliset tuotokset sitä maataloussuomea mitä en millään näissä oloissa jaksa, tarinoidaan, käydään korkeintaan götiksessä ja sitten takaisin, ehkä joku matti pulkkisen haamu siellä, ulkomailla, ruotissa ja pesäpuu itkee ja traktorin haamu veisaa tytöstä å sillalla, vesi mu(i)staa, kalsareissa likainen viiru ja pyykit on levällään tuvan lattialla,  sillä modernismi jyrää ajatuksen nykyisenä näetyn ajan ratakiskolle, lapsen vieressä on vesipatteri ja lelut siellä välissä,  sitten se on se kiskonpätkä, jonka vieressä odotellaan  tulevaisuutta, mistä katsoen tämä nykymenneisyys on punottu oivaksi simulaatioksi, minä seisoo yksin hyllyjen välissä, vähän ikävissään siitä tulevaisuudesta, missä tämä nykyinen luodaan aivan kuin menneisyyden kuvaksi, niin kuin ihan siitä konservatiivin päästä muotoiltu historiankirjoitus, jossa palikat ja kok(kilat) ovat kohdallaan, kun lapsi vääntelee sitä ratakiskon pätkää, muotoilee, jokeltaa patterin vieressä ja pulkkisen matin naishahmo uupuu taakkansa alle, ei helvetti, mutta jotenkin noin se menee, miten olenkaan elämässäni lukenut mahdottoman määrän kirjallisia teoksia ja unohtanut, yli viidessäkymmenessä vuodessa ehtii unohtamaan paljon,  eli suurimman osan, joskus muistuu mieleen joku brittiläinen tieteilijä tai se kissa siellä tyhjässä huoneessa ja joku teorianpätkä, eli kuka niistä olikaan se joka arveli että yhdysvaltain asukkaat voidaan huomata tai tunnistetaan virheettömästä hammasrivistöstä, jolla nuo kaukaiset natoliittolaiset hymyilevät kuvissa, muistan yhden muusikon jolla on aika huonot hampaat, asuu nykyään nashvillessa ja vierailee euroopassa tämän, tämän, on todella syytä toivoa jos katsoo meininkiä niin euroopassa kuin myös rapakon takana tai aasiassa, että kysymyksessä on vain sarkastinen, tulevaisuuden ihmisen luoma, menneisyyttä kuvaava simulaatio, johon me olemme vangitut kuin keskeneräiseen kuvaan, jossa valheellisina odottelemme antoisampaa tulevaisuutta, sillä minä en millään saa tekstiä luontumaan niin pitkiksi kappaleettomiksi virkkeenpätkiksi kuin mielessäni siellä hyllyjen välissä toivoin, vaan lause toisinaan katkeaa omituiseen pisteeseen, (.) jonka tuolta puolen ajattelu(a) aivan kuin käynnistyy uudelleen, vähän toisenlaisesta näkökulmasta tai muuten vaan muuntuneesta aatoksen lonkerosta, yritän korjata asiaa soittelemalla tekstin edessä, ikävystymällä, niinhän ne parhaat kappaleet aikoinaan syntyivät, ikävystyneenä eräässä punaisessa talossa kuivatun järven rannalla, missä, eli juuri siellä koin aikoinaan vitutuksen syvimmän olemuksen, sen kovan ytimen ja lähes lihallisen läsnäolon siinä pienessä, alkeellisesti varustetussa keittiössä, missä kuitenkin oli jonkinmoinen keittolevy ja kahvinkeitin. 

Niin, tietysti kahvinkeitin! Darüber muss man…