Ehkä käänne? Ainakin tie päättyy (kuva)
Saattaa olla jo myöhä, mutta havahdun siihen että kello onkin vasta 22:55. Jostain syystä kirjoitelma siirtyy puolentoista rivivälille ilman minkäänlaista ns. käskyä. Niin aiemminhan niin sanotuille tietokoneille annettiin käskyjä, joita nuo peijakkaat sitten orjallisesti tottelivat. Nyt, ilman käskyä välistys muuttuu kuin taikaiskusta? Olen hämmästynyt!
Ehkä niin sanottu tietokone haluaa sijoittaa jotakin rivien välille?
Toisaalta saattaa olla ettei asiaan liity kummempaa mystiikkaa. Annan niin sanotun tietokoneen sijoittaa jotakin rivien väliin jos se niin haluaa. Kannattaa olla koneen kanssa hyvissä väleissä, eihän sitä koskaan tiedä? Jos vaikka sattuu jokin yllättävä assimilaatio, täällä, näissä oloissa bittinikkari kohtaa vallattoman käyttäjän. Jos toiminnan jakaisi sellaisiin sopiviin kohtauksiin niin kuin televisiossa, olisi tuloksena varmaankin keskinkertaista viihdettä toisten tv-tuoleistaan katsella.
Tv-opettaja antaa käsikirjoitajakokelaille yksinkertaisin ohjeen, eli jokaisen kohtauksen lopussa täytyy tapahtua jonkinlainen käänne. Sama pätee tietysti myös monenmoiseen, niin sanottuun teatteritaiteeseen, jonka puitteissa niin sanottu dramaturgi sijoittaa jonkinlaisen käänteen jokaisen kohtauksen loppuun.
Elämässä noin niin kuin yleensä ei niin käy sillä varsinaista jakoa kohtauksiksi ei ole. Eikä kukaan kävele vahingossa ulos kuvasta. Ilmankos tykkäämme katsoa sitä aiemmin olkkarin nurkassa jököttänyttä, mutta myöhemmin keskeisemmälle paikalle siirrettyä 65 tuuman kuvaruutua, jossa on kirkkaammat värit kuin itse elämässä.
Siellä tapahtuu ”jotain” tavan takaa, mikä – saattaa hyvinkin olla! – poikkeaa siis siitä kaviourasta jota ilman merkittäviä käänteitä kuljemme. Vai kuljemmeko sittenkään? Tulee tässä mieleen koko joukko osin jo unohdettuja teatteritaiteen uudistajia jostain syystä, ehkä siksi kun on yömyöhä tai muuten vaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Turkka. Siis se Jouko.
Edellä mainitulla oli erilaisia, ehkä nyttemmin jo unohdettuja ”menetelmiä” joita silloin tällöin muistelen. Kaveri nojasi paljolti fysiikkaan ja kovaan fyysiseen rääkkiin. Niin, olihan se huvittavaa seurata kun Turkka kehotti koripalloilijoita läimimään toisiaan poskille jonkinlaisen ”tilan” saavuttamiseksi. Viiden pisteen heitto?
Ajattelen ”tilaa” monasti kun juoksen pitkää lenkkiä, vaikka en saavuta mitää ”tilaa”, ainoastaan hyvän olon ja sitten vielä makeat naurut kun muistan tuon lyhyen lännän ukon pomppimassa siinä kaksimetristen hujoppien keskellä selittämässä ”metodiaan”.
Ehkä se oli se assimilaation dissimilaatio? Olisiko aika muistella Impivaaraa?
Ettei historia unohdu. Kansakunnalla joka ei tunne historiaansa, on impi vaarassa.
Edit klo 23:38 tän lukemiseen kuluu varmaankin vartti? No, ei nyt sentään, ehkä kolme tai neljä minuuttia?
Jotain tapahtuu.
Mytologinen taruolento 
Jätä kommentti