Tekijä: eljas.verve

Olen vuosikymmenten kuluessa oppinut että jos jonkin niin sanotun ”hankkeen” ilmoitetaan jossain talousnakkien möhköfanttiuutisissa, eli esimerkiksi Hyväuskoisten Sanomien vaaleanpunaisilla sivuilla – vrt vanha venäläinen sanonta, ”vaaleanpunainen elefantti” –  maksavan esimerkiksi noin kolme miljardia, niin lopputulema on neljä miljardia tai enemmän.  Kysymyshän ei ole mistään ehdottomasta hintakatosta vaan arviosta jolla niin sanottu ”hanke” saataisiin mahdollisesti myytyä rahoituksesta päättäville henkilöille. 

Onkohan edellä mainitun putiikin johto erästä Yläjärveä myöten huomannut noiden vaaleanpunaisten talousnakkisivujen loputtomien jorinoiden yhteyden tuohon vanhaan venäläiseen ilmaisuun, joka on siis kertauksen vuoksi ”vaaleanpunainen elefantti”? Kysymys on retorinen,  erään Yläjärven tahi kenenkään muun ei tarvitse vastata. Huvia piisaa muutenkin kyseisten sivujen parissa, ne ovat aivan kuin niin sanottu konkreettinen osoitus siitä että he tekevät sen huumorin ihan itse. Nuo nuoret jorisedät sun muut jorisijat.

Edellä mainitun lehdykän, josta on – toki, toki! – nykyään myös nettiversio ja myös esimerkiksi kansallisen radio- ja tv-yhtiön toimittajakunta alkaa olla niin nuorta että saattaa olla etteivät nämä kellokkaat edes tiedä edellä mainittua venäläistä sanontaa.  Itse törmäsin siihen joskus hamassa muinaisuudessa jollain juttureissullani itään kun ihmettelin aika mittavia kesken jääneitä rakennushankkeita eräässä venäläisessä suurkaupungissa. Paikallinen opas kertoi niiden olevan niin sanottuja vaaleanpunaisia elefantteja. Muutama pilari pystyssä tyhjällä, vähän ruohottuneella tontilla, hieno, mutta kesken jäänyt haave siinä. 

Kysymys näissä hyvissä hankkeissa, kuten esimerkiksi Orpo-Länsirata-Tunninsuhautus-Åboon  on tietenkin myös siitä että summat ovat niin suuria, ettei niitä kukaan päättävä henkilö edes ymmärrä, ei edes se moista summaa aivan kuin ”hyvänä arviona” ehdottava. Toinen juttu on tietenkin se, että kerrassaan ”hyvä hanke” saattaa jo suunnitteluvaiheessa supistua huomattavasti muutoin paitsi hinnaltaan. Esimerkkinä nyt vaikka tämä Orpo-Länsirata-Tunnin-juna-Stadista-Turkuun. Kustannusarvio ehkä noin kolme, ehkä kustannustason noustessa voimakkaan suunnittelun ja kuluvien vuosien mittaan lopulta noin viisi miljardia euroa.

Pitäisi tietysti myös kysyä, kuka perkele haluaa stadista Turkuun nopeammin kuin nykyisin ja nimenomaan junalla, sinne on muistaakseni rakennettu myös helvetin kallis moottoritie, eli niin sanottu E-18 väylä. Ehkä ainakin Orpo itse? Vai onko sittenkin niin että Orpoa kuljettelee joku ammattikuski sinne sun tänne ”ympäristöystävällisesti” niin sanotulla virka-autolla. ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon?” 

No, voihan sen virka-autonkin tietysti ajaa junaan jos löytyy sopiva lavetti siihen alle. Noin keinoin sitten Orpo ja virka-auto kuskeineen kohti Turkua, mielellään tunnissa tai vähän alle.  

 E-18 väylähän oli aikoinaan hyvä hanke jolla tähdättiin Etelä-Suomen asfaltointiin. Kimmoisalla alustalla on kiva ajella erilaisilla ajoneuvoilla jotka on tehty teille. Tuolloin tiedettiin että setäoletettujen tyytyväisyys lisääntyy kun saadaan näihin läänityksiin enemmän nelikaistaa ja korkeammat nopeusrajoitukset. Sellaista turvallista hurjastelua, sillä siellä liikenteen seassa ei moottoritiellä ole niitä fillarikommunisteja, saati lapsia naisoletettujen kera. 

Kun kuulin tunnin juna -hankkeesta ensimmäisen kerran jostain uutisista, mietin että eihän siihen munan keittoon ole ennenkään kulunut kuin korkeintaan kymmenen minuuttia? 

Eräät tuttavat lähtivät tuossa muutama talvi sitten autolla Saariselän mukamas hiihtoreissulta kohti etelää. Kuskiksi arvottiin sattumalta se kaikkein krapulaisin. Muutaman kilometrin kuluttua auto suistui syvään lumipenkkaan. Siinä hinausapua odotellessa kuskilta kysyttiin, että mitä ihmettä tapahtui? 

No ku siinä keskellä tietä jökötti sellanen helvetin iso möhköfantti, pitihän sitä väistää. 

Suihkukoneiden jylinää ja sen sellaista ollut tässä jo muutaman päivän. Pitihän se arvata, onhan sitä odoteltu myös tälle puolen Suomenlahtea, ja en millään jaksa uskoa että olisi ollut yllätys, tai jos oli, niin aika tavatonta ajattelemattomuutta. Yritin välttää Orpon jorinat, sattui nimittäin sunnuntai ja haastattelutunti. No, radio kiinni ja se siitä.  

Mutta kaikkein olennaisinta on tietenkin kesäaika, tai ajan illuusio noin yleisesti. Siirsit sitten ne viisarit?  Ajan kuluessa rappaukset hiljalleen murenevat ja on aika slammata uusia kerroksia muuriin. Se on se Edistyksen Voima mikä rappaukset murentaa, näin ainakin muistelen. Ehkä olette kuulleet siitä. Siis Edistyksen Voimasta jota kuusketluvulla ounasteltiin tulevaksi. On sitä odoteltu siitä lähtien tai jopa jo ennen sitä, eli  ainakin siitä omasta syntymästä, mihin se historia aikoinaan loppui. 

Tämä vähäinen ajan- ja  todellisuudentaju? Lukeudun luultavasti niihin joilla edellä mainittuja ei juuri ole, sillä keskityn paljolti kaikenlaiseen, todellisuuden kannalta epäolennaiseen, kuten tietynlaiseen musiikkiin, kirjallisuuteen ja taiteeseen yleensä.  Siis sinne mahdollisen todellisuuden reunamille. Näen todellisuudesta vain kalvaan aavistuksen, vähän niin kuin siinä Platonin vertauksessa jossa ihminen tuijottaa pimeän luolan perälle heijastuvaa kangastusta ulkona väräjävästä todellisuudesta.  

Sitä on aika vaikeata selittää ”normaalilla maalaisjärjellä varustetuille”, eli en edes yritä.  Tietysti sattuu kun täräyttää vasaralla peukaloon, vaikka elämä muuten olis pelkkää illuusiota. Joopa joo. Joskus sattuu hassuja tilanteita, kun olen esimerkiksi kirjoittanut jonkin sanoituksen ja joku soittaja kysyy oppiarvoa, aivan kuin se jollakin tavalla oikeuttaisi ”laulun sanoman”, jota ei nähtävästi ole aivan ymmärretty ja epäillään olenko sitä ymmärtänyt itsekään. Pitäisi tietysti ottaa kanssaihmiset vakavasti, mutta aina se ei onnistu. 

Mitähän jos joku pitempi teksti menisi joskus läpi, olisi siinä sitten luultavasti lisää selitettävää. Eli ensin olisi se itse teksti ja sitten se pitäisi jotenkin kääntää selkokielelle tai laatia selitysosa niin sanotusti jälkikäteen. Aikoinaan tein jonkin aikaa niin sanottuja selkokielisiä uutisia eräässä kansallisessa radioyhtiössä. Siihen aikaan se oli lähinnä sitä, että puhuttiin, eli esitettiin se selkeäksi kirjoitettu teksti h i t a a s t i.  

Nythän sieltä voi näköjään nauttia yhdeltä kanavalta jopa nyheter på lättsvenska, eli siitä kiva aatos että jos se vastaava olisi suomeksi vaikkapa ”uutisia helpposuomeksi” ja niitä sitten joku helpposuomen ääntämysalueen mestari tai vast. tiedot lukisi, eli puhuisi, eli esittäisi ja asia ymmärrettäisiin helposti. 

Tietysti siltä ääntämysalueen mestarilta pitäisi edellyttää jopa noiden kansankielessä mukamas vierasperäisten kirjainten, kuten deen, geen ja been ääntämysosaamista.  Löytyyköhän sieltä vielä sellaista henkilöä, vai ovatko kaikki ääntämysvelhot jo eläkkeellä, kuten nyttemmin jopa koko kansan Jari Aula.

Toivottavasti kaveri muistaa olla hiljaa paikallisjunassa, ettei käy niin kuin eräälle Esko Riihelälle ja eräälle Pentti Fagerholmille kun nousivat Ilmalan seisakkeelta junaan ja juttelivat jotain siinä, niin joku matkustajista karjaisi: ”Radio kiinni!”.

Jätin aika nopeasti sen selkoprojektin aikoinaan ja keskityin kaikenlaiseen flanööriin nojailuun, kirjoitteluun sekä soitteluun, kenties jopa liikuntaan, mutta en urheiluun. Aivan niin. Olenkin lähes kaikkea vastaan täällä äärilaidalla,  ja joo, kyllä muakin ärsyttää edelleen, että siltä kissantappajalta pyydetään kaikenlaisia lausuntoja, siinä suhteessa mielipiteeni on muuttumaton.     

Flunssapäivitys. Laskeskelin tossa päiviä ja päivittelin kuntoa, mutta sitten puoliso huikkasi olkkarista kuin vastaukseksi että ”se on se neljätoista päivää”.  Neljätoista päivää, tosin ilman kuumetta, mutta tässä kunnossa? 

No, voi olla.

Saatiin vihdoin torilta multaporkkanoita, hävitin Lidlin pestyt petosporkkanat jääkaapin vihanneslaatikosta. Keitin äsken kahvia ja otin jotain fluzink-troppia. Flunssanalku oli kuluvaan aamupäivään saakka ihan ok, mutta kun kajakit oli roudattu uimahallilta takaisin melojien vajalle, alkoi tuntua siltä että kunto pettää. Vielä eilisiltana harjoittelin uimahallilla niin sanottua ”balance brace” tasapainoilua poolokajakilla. 

Tänään en sanonut mitään, mutta jätin iltapäivän melalenkin väliin. Ajattelin että ehkä ihmettelivät vetäytymistäni jäisestä hankkeesta. Sitten ajattelin kyllä, että ihmisiä noin keskimäärin kiinnostavat enimmäkseen niin sanotut omat asiat, eli jos en olisi hihkaissut kaverille, että hankkii jostain kyydin kotiin sillä minä lähden nyt, tuskin kukaan olisi mitään edes huomannut. Keskittyivät siellä ns olennaiseen mitä luultavimmin.  

Kun olin irrottanut taakkatelineet katolta ja peräkärryn sammahdin muutamaksi tunniksi sängyn pohjalle. Kiva kun oli talkooväkeä päivällä kajakkeja ja välineitä siirtämässä. Ajat ovat kuulemma niin vaikeat ettei porukkaa talkoisiin enää tule, mutta ilmiö ei koske melontaseuraamme, jossa ei nähtävästi kukaan keskity ns. (primaari)narsismiin ym. yltiöyksilöllisyyteen. Tai jos heitä on, he ovat jossain näkymättömänä vähemmistönä. 

Voisin vähän pilkata tämän(kin) tekstieditorin tavatonta oikolukukykyä taas vaihteeksi. Erityisesti ärsyttää kun kirjoittaa lyhenteen ns perään sen pisteen niin seuraavan sanan alkuun ilmestyy ”automaattisesti” suuri alkukirjain. Helvetti! LibreOfficen tekstieditori muuten osaa jostain syystä välttää tuon edellä mainitun kummallisuuden. Tuollainen keskelle lausetta ilmestyvä sana suurella alkukirjaimella jonkin lyhenteen jälkeen kadottaa tehokkaasti ajatuksen asiasta josta on kirjoittamassa. Olen muutoin pitänyt tästä editorista ja georgia-fontista. No, ehkä siirryin takaisin LibreOfficeen. 

Niin, mistä olinkaan kirjoittamassa, tuskin muistan enää, ehkä päivän tapahtumista tahi alkavasta flunssasta jota tuskin enää pystyn mitenkään torjumaan. Vanha sanonta kuuluu, että ”flunssa kestää hoidettuna kaksi viikkoa, mutta hoitamattomana jopa neljätoista päivää”. Olen ollut vuosien varrella huomaavinani, että edellinen lainausmerkkeihin laitettu lausahdus pitää suunnilleen paikkansa, myös siinä suhteessa että neljäntoista päivän ja kahden viikon ajanjaksolla on vissi ajatuksellinen ero.  

Niin. 

Kohta, kohta, kolmen tunnin päästä!  (kesäaika)

Aikoinaan eräs henkilö, muistaakseni suurella amerikanmaalla, eli Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa arveli havainneensa niin sanotun ”lopullisen totuuden” haisteltuaan erästä liuotinta. Asian dokumentoimiseksi hän päätti varata käsille paperia ja kynän kirjoittaakseen tuon lopullisen totuuden muistiin ja niinpä hän sai kuin saikin jotakin ylös haisteltuaan seuraavan kerran liuotinta. Lappuun oli raapustettu: ”kaikkialla haisee bensiini”. No niin, sehän tosiaan tuntuu vievän eli nykyisinkin osuvan lähelle lopullista totuutta. 

Hyväuskoisten Sanomien (hs.fi) ustispodcast mainostaa itseään tietsikan ruudulla: ”Keskiluokka joutui bensa- ja korkoahdinkoon.” Niin, kaikkialla haisee bensiini, jopa Hyväuskoisten Sanomien keskiluokkaisessa uutispodcastissa. Uutispodcast on tallenne jota en kuuntele ja jota tämän onnettoman tekstieditorin oikolukuohjelma ei tunne. Silti vain vilkaisu tietsikan ruudulle riittää siihen että kaikkialla haisee bensiini. 

Tuo tinneriä tahi vastaavaa päihdettä impannut saattoi siis olla jossain suhteessa oikeilla jäljillä sen lopullisen totuuden suhteen? 

Kiitos ja anteeksi!

Näin siis ”jotain tapahtuu, mutta ette tiedä mitä se on, vai tiedättekö herra Virtanen?” Tämä keskinkertainen yritys kääntää Robert Zimmermanin tekstistä nostettu pätkylä, ei ehkä aivan tarkasti, mutta ajatus mahdollisesti säilyttäen ja ehkä tuo herra Virtanen vastaa suunnilleen sitä ”Mister Jonesia” joka on rapakon takana mahdollisesti keskiluokkaa edustavaa miestä kuvaava ilmaus. 

(Ballad of a thin man. (Something is happening, and you don’t know what it is, do you Mr Jones?))

Laulun tekijää otti päähän merkityksetön journalismi. Tämä teksti ”tapahtui” ehkä vuonna 1965 tai hieman aiemmin. Tuo purkaus on ehkä jäänyt mieleeni siksi, että eräs jo edesmennyt tuttava ja muusikko piti Dylanista kuin hullu puurosta ja esitimme joskus 1970-luvulla joitakin Zimmermanin kappaleita yhdessä. Käydä nyt merkityksettömän (Thin man) journon kimppuun kokonaisella biisillä taisin ajatella tuolloin. 

Kun on vuosikymmeniä välissä, joutuu turvautumaan kaikenlaisiin, vähän epävarmoihin ilmaisuihin kuten ”niin taisin tuolloin ajatella”, vaikka taitaa olla niin ettei minulla ole enää minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä tuolloin oli ja mitä mahdollisesti ajattelin. Muistot ovat niin sanotusti himmeitä, varsin himmeitä. Eikä se johdu käytetystä nuottiöljystä vaan vuosikymmenistä.

Niin, minulla taisi tuolloin olla Yamaha -merkkinen akustinen teräskielinen kitara ja yksi Fender Stratocaster  sunburst värityksellä ja vaahteraotelaudalla, nykyään, ehkä noin 50 vuotta myöhemmin suosin stratoa ruusupuuotelaulalla jostain, ehkä jopa itselleni tuntemattomasta syystä. Sellaista on soittaminen, sellaista se on aina ollut.  Ja. Sitten ovat ne kaikenmaailman biisit jotka ovat soljuneet käsien läpi ja ne biisit jotka olen säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut, nekin hämärinä muistoina vain niitä muutamia lukuunottamatta jotka ovat edelleen niin sanotusti ohjelmistossa.

Myöhemmin, taisi olla viime vuonna, eräs analyytikko kehui Washington Postissa Zimmermania laululyriikoiden Picassoksi, sillä esimerkiksi juuri tuo aiemmin mainittu kappale on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin. Siis ainakin analyytikon mielestä, en tiedä miten asia Teidän mielestänne mahdollisesti on, en edes kysy. 

Ehkä käänne? Ainakin tie päättyy (kuva)

Saattaa olla jo myöhä, mutta havahdun siihen että kello onkin vasta 22:55. Jostain syystä kirjoitelma siirtyy puolentoista rivivälille ilman minkäänlaista ns. käskyä. Niin aiemminhan niin sanotuille tietokoneille annettiin käskyjä, joita nuo peijakkaat sitten orjallisesti tottelivat. Nyt, ilman käskyä välistys muuttuu kuin taikaiskusta? Olen hämmästynyt! 

Ehkä niin sanottu tietokone haluaa sijoittaa jotakin rivien välille? 

Toisaalta saattaa olla ettei asiaan liity kummempaa mystiikkaa. Annan niin sanotun tietokoneen sijoittaa jotakin rivien väliin jos se niin haluaa. Kannattaa olla koneen kanssa hyvissä väleissä, eihän sitä koskaan tiedä? Jos vaikka sattuu jokin yllättävä assimilaatio, täällä, näissä oloissa bittinikkari kohtaa vallattoman käyttäjän. Jos toiminnan jakaisi sellaisiin sopiviin kohtauksiin niin kuin televisiossa, olisi tuloksena varmaankin keskinkertaista viihdettä toisten tv-tuoleistaan katsella.  

Tv-opettaja antaa käsikirjoitajakokelaille yksinkertaisin ohjeen, eli jokaisen kohtauksen lopussa täytyy tapahtua jonkinlainen käänne. Sama pätee tietysti myös monenmoiseen, niin sanottuun teatteritaiteeseen, jonka puitteissa niin sanottu dramaturgi sijoittaa jonkinlaisen käänteen jokaisen kohtauksen loppuun. 

Elämässä noin niin kuin yleensä ei niin käy sillä varsinaista jakoa kohtauksiksi ei ole.  Eikä kukaan kävele vahingossa ulos kuvasta. Ilmankos tykkäämme katsoa sitä aiemmin olkkarin nurkassa jököttänyttä, mutta myöhemmin keskeisemmälle paikalle siirrettyä 65 tuuman kuvaruutua, jossa on kirkkaammat värit kuin itse elämässä.

Siellä tapahtuu ”jotain” tavan takaa, mikä – saattaa hyvinkin olla! –  poikkeaa siis siitä kaviourasta jota ilman merkittäviä käänteitä kuljemme.  Vai kuljemmeko sittenkään? Tulee tässä mieleen koko joukko osin jo unohdettuja teatteritaiteen uudistajia jostain syystä, ehkä siksi kun on yömyöhä tai muuten vaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Turkka.  Siis se Jouko. 

Edellä mainitulla oli erilaisia, ehkä nyttemmin jo unohdettuja ”menetelmiä” joita silloin tällöin muistelen. Kaveri nojasi paljolti fysiikkaan ja kovaan fyysiseen rääkkiin. Niin, olihan se huvittavaa seurata kun Turkka kehotti koripalloilijoita läimimään toisiaan poskille jonkinlaisen ”tilan” saavuttamiseksi. Viiden pisteen heitto?

Ajattelen ”tilaa” monasti kun juoksen pitkää lenkkiä, vaikka en saavuta mitää ”tilaa”, ainoastaan hyvän olon ja sitten vielä makeat naurut kun muistan tuon lyhyen lännän ukon pomppimassa siinä kaksimetristen hujoppien keskellä selittämässä ”metodiaan”.  

Ehkä se oli se assimilaation dissimilaatio? Olisiko aika muistella Impivaaraa? 

Ettei historia unohdu. Kansakunnalla joka ei tunne historiaansa, on impi vaarassa.  

Edit klo 23:38 tän lukemiseen kuluu varmaankin vartti? No, ei nyt sentään, ehkä kolme tai neljä minuuttia? 

Jotain tapahtuu.

Olikohan niin että joskus aikaisemmin käytettiin käsitettä ”tv:n orja” ja nyt myöhemmin ”sohvaperuna”? Vai olenko täysin hakoteillä. Voi tietysti olla että olen (hakoteillä) harhateillä ja väärässä. ”Hakoteillä” ilmaisun alkuperä on etymologisen sanakirjan mukaan epäselvä. Ilmaisun on mahdollisesti keksinyt joku Terttu tahi Jussi, ilmeinen metsäoletettu kuitenkin, onhan siinä tiessä hako, eli neulaspuun oksa tahi kaatunut puu. 

Jostain syystä juuri tänään, mikä on tähän aikaan vuorokaudesta piakkoin eilen, kun vaeltelin linturetkeilemässä ja kuvasin suuren keltanokan, eli laulujoutsenen pikkuhiljaa jäistä vapautuvalla merenlahdella, niin jotenkin siinä mieleeni juolahti Metsäradio, tai pikemminkin miten se aikoinaan hieman huvittavasti alkoi tervehdyksellä: ”Hyvää iltaa metsien miehet”, sanontaan muistaakseni myöhemmin lisättiin ”naiset”. Ehkä nykyään olisi hyvä sanoa esimerkiksi ”Hyvää iltaa metsien nais- ja miesoletetut” tai ihan vaan ”metsien ihmiset”.

Ja tietysti voidaan aina kysyä, että oliko se ilta nyt niin hyvä? Metsäradio-ohjelma päättyi viime vuoden tammikuussa, siis runsas vuosi sitten. Sittemmin perussuomikanava on tarjoillut radio Metsä-Suomea jossa on kuulemma laajempi näkökulma kuin perinteisessä Jätkän-vartissa tahi Moottorisahamiehen tunnissa. 

Niin se perussuomikanava on uudistunut vaikka en ole sitä laisinkaan kuunnellut. Lisäksi siellä kuulemma pohdiskellaan iskelmälaulujen sanoituksia, eli tekstejä, jotka ovat sitä peruskansan syvintä Suomea, niin kuin se Virven aina ajankohtainen Kun Chicago Kuoli, eli dollarin kotiseutua siis.

Enää ei tarvita edes sellaista vatsakasta ohjelmapäällikköä, joka kirjoittelisi sivutöinään kolumneja Suomen Sosialidemokraattiin jonka nimi on muuten jostain syystä muuttunut Demokraatiksi, eikä sitä toista Heikkiä pyörittämään sitä Näin Naapurissa -ohjelmaa,  mikä sekin oli aivan  mainio idea Kekkosen instituution aikoina ja ilmeisesti vähän myöhemminkin. Jopa niin hyvä että noiden tallenteiden esittäminen uudelleen Radiomafiassa estettiin, vaikka tarjolla olisi ollut aivan ilmeinen satiiri noin niin kuin näkökulmana menneeseen.  

Niinpä niin. Myös moottorisahan arvostus on isompien metsäkoneiden, kuten erilaisten harvestereiden myötä hiipunut, mutta, mutta, muistelen edelleen lämmöllä esimerkiksi Haminan Moottorisahakerhon tempauksia Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon kuuluvassa Ulko-Tammiossa. Ei kelvannut fredrikshammareille metsähallituksen tarjoama ilmainen pokasaha, piti olla oma Huqsvarna mukana. Sellainen kotimylly se siellä oleili, siinä omassa dieselmoottorivetoisessa paatissa.   

Oi aikoja, oi tapoja! 

Ajatuksena oli uhrata muutama rivi sille laulujoutsenelle (tuosta kuvasta sitä tuskin erottaa!), jota kävin päivällä matkan päästä tarkkailemassa, mutta aivan pipariksi (mistähän moinen ilmaisu?) meni hyvä yritys irrotella laajemmin saapuvista, vähän suuremmista muuttolinnuista, mutta ehkä tässä vielä mahdollisesti ehtii. 

Päivitys on aina vaarallinen. Ikkuna päättyi taannoin päivitykseen raportoivat useat verkkomediat. Aiemmin taisi olla myös puhetta jostain niin sanotusta mikropehmeästä (microsoft) joka jähmettyi, kenties suolapatsaaksi jollekin näytolle.   Toiminta siis keskeytyi ihan kertakaikkiaan. Ei ehkä kovin tunnettua, mutta kristillisissä kirjoituksissa kerrotaan niin käyneen myös Lootin vaimolle hänen vilkaistuaan tuhoutuvaa Sodomaa.  Ei siis tikulla silmään vaan suolapatsaaksi. Se siitä sodomiasta. 

Aivoissa vastaavaa ei ilmeisesti voi tapahtua, sillä niitä ei voi mitenkään päivittää, ainoastaan vähän verryttää. Voimistelin varmuuden vuoksi aivojani muutaman aatoksen verran ja silmäilemällä sinne, tänne, mutta myös ympärilleni. Säännöllinen voimistelu pitää kunnossa ihan missä iässä tahansa kertoo muun muassa UKK instituutioineen. 

Viimeksi satuin näkemään Kekkosen jossain kuvassa Muhoksella pelaamassa biljardia. Hänestä kehkeytyi myöhemmin instituutio. Ahtia (Karjalainen) muistellaan vähemmän ja jopa Koivisto joka oli sentään pressa ja Mauno I ja aiemmin Suomen Pankissa on jäänyt valtioruumiin muisteloissa taka-alalle. Aikoinaan kaverini viettivät kotkansaarella vuosittan maunonpäivää, ja oli myös tunnettu kotkalainen sanonta, että kaveri oli aikamoisissa maunoissa. Arvaatte varmaan mistä oli kysymys. 

Pitäisi varmaankin särkeä vähän jäätä, että pääsee liikkeelle. Ahti ja Kekkosen instituutio olivat aikoinaan saunassa. Palvelijat kantoivat pukuhuoneeseen kaljaa ja nakkeja. Kekkosen instituutio kysyi Ahdilta että montakos Sinä Ahti jaksat syödä tyhjään vatsaan? Ahti vastasi Kekkosen instituutiolle, että ainakin viisi. Kekkosen instituutio nauroi että kyllä sä ole Ahti tyhmä jätkä, kun oot syönyt yhden, niin eihän se vatsa enää sitten ole tyhjä. Asia jäi Ahtia harmittamaan.

Myöhemmin, kun Koivisto oli Suomen Pankissa menivät Ahti ja Mauno Suomen Pankin saunaan ja taas kantoivat edeskäyvät olutta ja nakkeja pukuhuoneeseen. Ahti päätti vähän älyttää Koivistoa ja kysyi Maunolta että montakos nakkia pystyt syömään tyhjään mahaan. Mauno arveli että ainakin seitsemän. Voi hemmetti manaili Ahti, jos olisit sanonut viisi, olisit kuullut hyvän jutun. 

Osuin muuten sattumoisin päivemmällä teolliselle alueelle. Käyskin (käyskentely lyheni siellä eräänlaiseksi käyskimiseksi) romuliikkeen ohi.  Siellä näkyi olevan muun muassa hetekan näköinen kuvatus, eli teräsputkirunko jossa on metalliverkkopohja. Luultavasti sitä helsinkiläistä hetekaterästä.

Väitetään että M.A. Numminen lauloi:

On meillä he on he on heteka

Ei viihdy siellä lu ei lu ei lutikka

Vaikk’ näyttää että yhdelle 

Se antaakin unen kahdelle

Ihme tavaton tuo hetekkamme on

Ja mikä, suorastaan hellyttävä määrä muuta romua, pesukoneita, kontteja ja vatkaimia siellä. Tunnelma kuin Wahlroosit Oy:n entisellä makkaratehtaalla Kotkan Hovinsaarella. Siellä valmistettiin aikoinaan niin sanottua Wahlroosin käyrää. Lihaa säästämättä.  Wahlroosit Oy:n toiminta kuulemma päättyi kun Tuottajien Lihakeskus teurasti sen ämteekoolaisissa mittelöissä noin vuonna 1983.  Makkaratehdasta ei pidä sekoittaan Bunttaan (kansliapäällikkö Bror Wahlroos) jonka jälkikasvusta kehkeytyi nuoruuden taistolaiskommellusten jälkeen eräänlainen rahasampo. 

Muun maussa edellisistä syistä kehotan itseäni edelleen kasvispitoiseen ruokavalioon. Muun maussa, edelleen.

Värkkäilin vähän soundeja ennen iltalenkille lähtöä. Joskus harmittaa ettei rivarinpäätykolmiossa voi luukuttaa (soittaa kovaa), vaan soundit, eli äänet täytyy laatia aika hiljaisella volyymilla, eli äänen voimakkuudella ja verrata sitten soittamalla jonkin sopivan taustatallenteen päälle (backing track), miten se kitara sieltä erottuu ja  miltä kuulostaa. Oikeastaan koko terminologia on aika pitkälle englanninkielistä. 

Itse asiassa sitä säädettyä kitaran ääntä (soundi) joutuu vielä säätämään treenikämpällä kun soitetaan basso, rummut ja kitara kokoonpanolla sillä ihan normaalilla äänenvoimakkuudella, eli volyymilla. Soundi on ilmaisuna vakiintunut, muutenhan noin niin kuin käsitteenä puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin ilmaisulla ”ääni”, eli  millainen ääni siinä kitarassa on. Jostain syystä ääni ei kuitenkaan alun perin ole käynyt kuvaamaan sitä mikä sieltä kitaravahvistimesta tulee ja kuuluu ulos.

Taisi muuten olla myös eilen – jälleen kerran – kun joku mainitsi että nykyään musiikin tekeminen on niin helppoa kun oikeastaan kaiken voi tehdä kotona tietsikalla. Asia siis tuli aivan kuin puheeksi. Tuossa kohtaa olen yleensä hiljaa, koska asia ei mielestäni ole aivan noin, mutta mielipiteeni ei varmaankaan juuri kiinnosta.

Niin. Siitä jää sitten se yhteissoitto kun soittelee siihen konerumpuraidan ja itse soitetun bassokuvion päälle muutaman kitararaidan ja lauluraidan. Niinhän se käy, mutta ei se nyt ole ihan sama juttu kuin oikea bändi.  Varmaankin yleisö on ihan yhtä tyytyväinen kummassakin tapauksessa, eli ei erota missä soittaa oikea bändi ja missä ei. 

Sitten on tietysti tämä kielimalli  (llm, large language model) joka tekee parempaa musiikkia kuin oikeat ihmiset, säveltää, sanoittaa, sovittaa ja soittaa koko jutun ja on kappaleineen pian jossain Spoti-fy-fan listan kärjessä, kuukauden kuunnelluimpien joukossa. En tiedä välittääkö niin sanottu suuri yleisö (keitä he ovat? Keihin tällä viitataan?) ken sen biisin esittää. Journot puhuvat nykyään ”tekoälystä” kun viittaavat kielimalliin. No, nuo samat journalistit kirjoittelivat 1970-luvulla esim. ”Tietokoneen tekemästä virheestä” ihan vakavissaan.    

Sattuuhan niitä virheitä tietysti muutenkin. Ehheh-heh-heh ja apropos! Tulikin tässä yks kaks mieleen, että aikoinaan erään ylen maakuntaradion päällikkö – joka siihen aikaan oli jokaisessa maakunnassa jumalasta seuraava – sortui erään reppurin edessä ja tilasi jostain epämääräisestä firmasta (yritys?) kuulakärkikyniä joissa piti lukea ”maakunnan kuunnelluin”. Täytekynäntekijä osoittautui kuitenkin vokaaleiden suhteen säästeliääksi – ellei peräti kielitaidottomaksi – ja kun tuo onneton kynäkasa vihdoin saapui ylen maakuntaradioon, kynissä oli maakuntaradion nimi ja maininta ”maakunnan kunnelluin”. Tämä tarina on muuten tosi. 

Paljastus: tämä on vaan tämmöistä niin sanottua kanavointia, eli no, loin tämän blogin kanavointia varten. Kivahan se on jossain kanavoida, varsinkin nykyään kun blogit eivät enää ole ns. in. Olin muuten aikoinaan ihan ensimmäisiä bloggaajia, silloin kun tämä oli ns. in.  Ja se alkuperäinen blogilistakin ihan sellainen ei-kaupallinen harrasteviritys.  

Ja toi kuva tuolla alussa, niin, se on vaan eräs teos.

Ensimmäiset joutsenet olivat eilen tuossa läheisellä pellolla. Päivällä pieni, runsaan viiden kilometrin kävelylenkki maastossa merenlahdelle ja takaisin taajamaan. Kiikarit mukaan, sillä siellä on jo vähän avovettä.  Pienen saaren kupeelle oli näköjään parkkeerattu vaatimaton ilmatyynyalus ja pian myös niin sanottu hydrokopteri pörisee kauempana jääkentällä. Jos niitä suurempia lintuja on aiemmin aamulla ollut tässä, ne ovat siirtyneet muualle moottoriliikenteen tieltä. Joopa joo. Kenties sieltä merestä nousee noihin vehkeisiin kalaa.  

Niin. Täytyy muistaa missä on. Fredrikshamn, Tämä mopoilijoiden kaupunki. Setäoletetut ja setäoletettujen mopot sun muut koneet. Lypsymoottorit ja muut varteenotettavat laitteet. Mistä täällä puhutaan? Naapuri haaveilee kuulemma lumilingosta, toisella on sellainen ollut jo jonkin aikaa. Pian pörräävät taasen myös moottorikäyttöiset lehtipuhaltimet, joilla hiekoitushiekka siirtyy kätevästi muualle tai ainakin naapurin tontille. 

Mieleen muistuu jostain syystä se kanavaan juuttunut konttilaiva, Ever Given, eli noin suurinpiirtein käännettynä ”Ain’ Annettu”. Se tuo tänne kaikkea Temusta ja sen tietämiltä. Laajennettu kielimalli (LLM) kääntää Temun mainokset täkäläisille, nyt sieltä kuulemma löytyy esimerkiksi ”nelmäkehyksiset lukusiläkkäät”, kertoo valitsemani sosiaalinen media.  Arvaat varmaan mitä tuo edellinen tarkoittaa, tai sitten et. Kieli se vaan jatkaa kehittymistään!

Reitillä on aika hiljaista, vain pikkulintuja ja muutama metsäkana.  Parhaat tarkkailupaikat ovat parin avo-ojaylityksen jälkeen (kuva) sisälahden laitamilla, ennen edelleen laajentuvalle Googlelle johtavaa voimalinjaa. Läheisiltä pelloilta johdetut avo-ojat lannoittavat tehokkaasti Suomenlahden rantavesiä. Järviruoko valtaa alaa. Ympäristöhallinto hyväksyy asiain tilan hiljaisesti, siellä samassa ja yhteisessä veneessä tai avo-ojassa MTK:n kanssa. Entä ympäristöministeri? Purjehtija. Mutta kertooko sukunimi kenties jotain? 

Kuljen peltojen sivustaa, maastoa voi sanoa vaikeakulkuiseksi, mutta kierrän valitulla reitillä yksityistien pätkän, joka pystytettyjen kylttien mukaan kulkee yksityisalueen läpi. Siellä on välillä suuria koiria irrallaan. Yksityisomistuksen ja sen vahdit voi nykyoloissa helposti kiertää, ainakin toistaiseksi. Sängellään olevat pellot ovat pääosin sulaneet. Varisparvi ja naakkayhdyskunta ottavat parhaillaan mittaa toisistaan.  Myös töyhtöhyypät ovat saapuneet. Tämä varhaiskevät ja kiikarit, parasta aikaa. 

Katselen keväisen jään peittämälle merelle ja pohdin milloin aakkosten väheneminen alkoi, nimenomaan vähän harvinaisemmat konsonantit näyttävät olevan vaarassa.

”Lipanon”, kuulen uutistenlukijan sanovan autoradiossa. No niin. Aiemminhan olivat ”Palttia” ja vielä aikaisemmin ”Palkan”. Onko kysymys nimenomaan tästä nimenomaisesta konsonantista? Ei tosiaankaan, sillä mieleen pian juolahtaa myös ”Keorkia”.  

Hauras jääpeite rakoilee paikoin ja tässä vieressä on silta, jonka alla molemmin puolin on avointa vettä jota pullasorsien yhdyskunta kansoittaa. Pysäytän auton aallonmurtajalle tehdylle levikkeelle kuten tässä kaupungissa on tapana, vain vähän matkan päähän entisestä Enso Gutzeitin paperitehtaasta. Kyltit laitureilla varoittavat edelleen veneilijöitä ajopuista ja uppotukeista.  Kyllä se puhekielessä alkoi jo aiemmin, vrt. esim ”Kutsetin miehet”. 

Sitten, myöhemmin päivällä, päästyäni etäämmäs kaupungista, kuljen lumen ja jään alta paljastuvaa hiekkatietä. Sadan metrin päässä rannasta, hauraaksi käyneellä jäällä istuu merikotka. Karoliina Kudjoi lukee korvissani Camilla Greben ja Åsa Träffin erästä teosta Siri Bergman -sarjasta. Camilla Grebe och hennes syster Åsa Träff är en framgångsrik svensk författarduo. Pyydän rantaruotsiani anteeksi. Niin tosiaan, siskokset. 

Yritän kaivaa kännykän varovasti taskusta, mutta liikahdan kuitenkin hieman ja merikotka nousee siivilleen. Pysäytän tallenteen ja valmistelen kiireesti kameraa, mutta lintu on siinä vaiheessa jo korkealla kunnes häviää taivaan sineen. Kuin Gabriel. No mistä tuo nyt tuli mieleen. Tosiaan, eräässä Camille Greben romaanissa on romaanihenkilö Gabriel, menestynyt kirjailija. 

Mutta, niin, tosiaan tuo nimi Gabriel, se on vähän niin kuin vanha ja huono vitsi. Gabriel, hän tosiaan häviää niiltä naisoletetuilta. 

”Kuule oi, kun kutsumme soi,

tule Gabriel takaisin, 

sulle kaikkeni antaisin, 

etehesi kantaisin, 

käsilläsi makaisin”. 

Jotkut varmaankin muistavat edelleen sävelmän.  Tosin, tuohon aikaan aakkosten valikoima ei vielä ollut kaventunut eli se ei tosiaankaan ollut mikään Kaapriel. 

Pitäisikö konsonanttien vähenemisestä huolestua? Ehkä ei. Mahdollisesti myöhemmin todetaan että kysymyksessä saattaa olla kielen, tässä tapauksessa puhutun kielen kehittyminen, esim. U2, sinä myös.  

Eiks ne jenkitkin jos ei sentään britit kirjoita myös esim. ”tonite”. Mistä sitten mieleen juolahtaa se 1970-lukuinen mahtisonnibändi Slade ja Sladen sanoitukset. 

Ja sitten sillä samalla vuosikymmenellä oli se brittibändi Gravy Train, minkä silloinen englantia opettanut naisoletettu käänsi suomeksi ”kastikejuna”. Ehheh-heh-heh. Ja mainitsi sitten vielä, että onpas siinä vinkeä nimi bändillä joka esiintyy viikonvaihteessa työväentalolla.  Ei ainakaan minusta ollut noin huvittavaa väärinkäsitystä korjaamaan. 

Mutta onhan se hieman huvittavaa kun joku tuntematon miesääni lausuu kello kuudentoista uutislähetyksessä sujuvasti: ”Lipanon”.

Ai eikö?