Viisikymmentä vuotta sitten oli elintarvikealan lakko joka rajoitti joidenkin oikeutta juoda maitoa. En muistaakseni olisi muistanut koko juttua, ellei siitä olisi minulle mediassa huomautettu. Niin. En juo maitoa joten sikäli lakko ei rajoittanut vapauttani. Saattaa olla että pidin työläisten lakkoa vapautena sinänsä. En muista.
Myöhemmin on ollut erilaisia kriisejä, jotka ovat esimerkiksi täällä syrjäseudulla rajoittaneet mahdollisuuksia päästä käsiksi esimerkiksi vessapaperiin ja jauhelihaan. Arvelin edellisen laajemman kriisin aikoihin että paikalliset tekevät varmaankin jauhelihasta ja vessapaperista jonkinlaisia kääryleitä. Niin saattoi olla? Vapaassa maassahan saa täysin vapaasti touhuta ja askarrella. Tosin en syö jauhelihaa, enkä varsinkaan vessapaperia, mutta onhan noilla artikkeleilla sellainen tietty yhteys.
Tuolloin rajoitettiin jopa vapautta matkustaa Uudellemaalle, tosin sekään ei erityisesti rajoittanut vapauksiani, sillä minulla ei ollut sinne mitään asiaa tahi edes toimitettavaa. Mitä minä Egyptissä teen?, kyseli jo eräs tuottelias, myöhemmin edesmennyt lauluntekijä aikoinaan.
fraternité – égalité – liberté
banalité ?
(kivasti tuo kieli taipuu)
Ai hemmetti, mieleen tässä juolahti tuo Ranskan kolmas, eli miten tuo tavaton, mutta täysin määrittelemätön? vapauden kaipuu noissa vanhoissa rock klassikoissa ilmeni. Jimi Hendrixin sanoitusta vapauden aiheesta kuunnellen, vapaus näyttää olevan lähinnä vapautta jostakin tietystä naisoletetusta.
Piti lisätä jokin vuosiluku tähän, se taisi olla albumi The Cry of Love, 1971.
Tuo hämärä rock-lyriikka tapahtuu aivan kuin suljettujen ovien takana, siellä naisoletettu työntää tikarinsa kirjoittajan kylkeen rajoittaen kirjoittajan vapautta. Ja. Rakkaus itkee. Vapautta olisi tuolla nimenomaisella hetkellä, että naisoletettu vetäisi tikarinsa, eli tuon ilmeisen sanan säilän ulos kyljestä ja sanoittaja – tuo miesoletettu – voisi näin ollen vapautua ja sännätä kitaroineen eteenpäin, vapaalle ja avoimelle tielle.
Miten minulle jäi tuosta jotenkin sellainen vaikutelma aikoinaan, että henkilö ryntää suoraan seuraavan vangitsijan syliin?
Mutta eihän tuo vielä mitään! Noin vuonna 1975 Bad Company tiivistää:
’Cos I’m a man, I got my pride, I don’t need no woman to hurt me inside.
Näitä kulttuurisia jälkiä. Korjataan. Edelleen? Huonon Seuran sanoittaja kaipaa erilaisten riitojen sijaan rakkautta. Voimme vain kuvitella miten hän haluaa sen ilmenevän. Eli Bad Company: Good lovin’ gone bad. En voi väittää, ettenkö olisi tuota nuoruudessani kuunnellut. ”bad company”, joka on kätevä kääntää: ”huonoa seuraa”. Pitänee paikkansa?
Mutta. Mutta, sitten muistuu mieleen että suomalaisessa modernismissa vapaus näyttäytyi umpihankena.
”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”
Sopiikin tietysti ,että nuo kaksi säettä on reväisty irralleeen suomalaisen filosofian tohtorin tuotannosta. Nuo maantieteellisen vapauden modernistiset näyt kirjoitettiin jo ennen vuotta 1952.
Aaro Hellaakoski: ”Good freedom gone bad”???
Ehheh-heh-heh.
Ehkä vapaus nyt myöhemmin on jotain ihan muuta vapautta, mahdollisesti umpihangesta ja muista aiemmin mainituista vapauksista?
Ja jo muinaiset roomalaiset, no, ei nyt sentään, mutta Dubrovnik, ehkä joskus 1400-luvulla: ”Non bene pro toto libertas venditur auro” – vapautta ei myydä edes koko maailman kullasta. Ragusan tasavalta.
Vapautta ei tuolloin myyty edes kaikesta kullasta, mutta Napoleon valloitti kyseisen vapauden joskus 1800-luvulla.
Rikkonaisia vapauden lauseita.
Moralité ?
Vapautukaamme!
Mytologinen taruolento 
Jätä kommentti