Kuulin tänään kun taidesedät ja yks tätioletettu höpisi jostain kauhuelokuvista, tää oli siis se iltapäivän kulttuuriruutu, mutta radiossa. Kivasti ne jotenkin sitten päätyi David Lynch’iin vaikka se nuori kauhuelokuvantekijä oli kuulemma katsonut aikaisemmin vain Simpsoneita töllöstä. Uskomattomia tarinoita joita en usko. Sitten oli vielä se keltainen tapetti joka mainittiin jo 1800-luvun kirjallisuudessa äärimmäisenä kauhutekijänä.
Mun oli vaikeata pidätellä hekotusta, olin yksin autossa, tulossa marketista ja olisin varmaan rikkonut liikennesääntöjä jos en olisi kovasti pidätellyt. Sitten se ajomatka loppui ja radio meni kiinni kun otin virta-avaimen pois ja pistin taskuun. Varsinkin ne sedät oli tietävinään kaiken näköistä, aivan sairasta legendaa, mut kivahan se on tietysti ”tietää” tai olla ”tietävinään” jotain.
Aikoinaan Lapinlahden Linnuilla oli se biisi ”Lääketiedettä vai elokuvia?”, tässä tapauksessa nämä setäoletetut ja se yksi tätioletettu olivat päätyneet elokuviin. Tosin se tätioletettu ei päässyt kovin usein ääneen siinä kun ne sedät, ne selitti, sitten ne selitti ja sitten vielä vähän seli-seliä.
Ajattelin niin sanotun kulttuurin tilaa. Että näin. Että tämmöstä kulttuuria siellä radiossa. En voinut olla kirjoittamatta muutamaa riviä kun satun tässä istumaan yksin kotisohvalla eikä mistään tule mitään. Ovat vain nämä lähiaikojen havainnot, no olishan niitä muitakin, kuten ne meditaatiohetket siellä juutuupissa, missä joku mukamas empaattista esittävä henkilö jorisee sekavia niille jotka yhä jaksavat tuota loputonta selfhelppiä kuunnella. Tai Hyväuskoisten Sanomien pääkirjoittajat tai…
Katselin tänään joen varrella pienestä koskarista miten palokärki koputteli lahopuuta siinä rannalla ja huuteli kimeällä äänellään.
Viihdyin siellä varsin kauan.
Mytologinen taruolento 
Jätä kommentti