Blogi

Elämä, niin  se. On. Usein. Harhailua tyhjänpäiväisyyden äärilähteillä, kuten aikakautisjulkaisuissa. Jyvää, akanaa ja horoskoopit. Eilen Tilkunmäki konkreettisena jyrkänteenä tarjosi mainion näkymän tämän valtakunnan purkukuntoisuuteen. Mutta tuntuu jotenkin typerältä sanoa tässä yhteydessä ”eilen”, ehkä olisi paras sitten kirjoittaa kappaleisiin päivämäärät, mutta sitä en aio tehdä. Olkoon aika niin kuin se T.S.Eliotin runossa on. No, lukekaan sieltä itse jos jaksatte selailla opuksia kirjastossa, kuten Four Quartets.

Luulen että valtakunnan purku tapahtuu pian, ei ennen pitkää. Erityisen pikaisesti mainittua asiaintila näkyy täällä rajan pinnassa, eli Länsi-Siperiassa, täällä, missä aika on pysähtyi vuosia sitten. Aikaan kuuluu myös kaikki mennyt, historia. Näen kuun pilvien lomassa, mutta ympärilläni ei ole ketään. 

Ajan yksin, tulen tuolta kaukaa. Toiset nukkuu huoneissaan ja ma usvakukkoja putkeen panen vaan. Kuka helvetin viihdesäveltäjä aikoinaan kirjoitti, ajeli, toiset nukkuu, toiset ajaa ja sitten me toiset tunnustamme tässä pimeydessä toiseutemme toisillemme. Huomenta suonenveto, kovin hyvin pyyhkii taas,  ja embo mun persettä peipi.  Tuotteet joo ja hygienismus.

Miten nyt estää näiden kolikkojen tuleminen väärille alueille kuten erikoissairaanhoitoon? Tämä retoriikka ja nämä kysymykset vaivaavat kun valtuutetun sähkökaara tärveltyy tulvivassa parkkihallissa ja persuuntunut paikallisdemari tekee siitä pitkän ja tylsän jutun. Demokratian ristiveto on kaivanut tuon parkkeerauskapasiteetin kauppakeskittymän alle takaamaan sopivia asiakasmääriä jollekin hooämmälle. Ennen pitkää kauppiasvuokralaiset, kuten hööämmä pakenevat muualle halvempien vuokrien perässä. Niin se monttu siis kaivettiin aikoinaan siihen kaupungintalon eteen. Tuolla ylhäällä, tuolla tasanteella kaupungintalon edessä me opeteltiin aikoinaan suutelemaan ja tupakoimaan.

Ja täällä idässä minä lähes yksin ajelen japanilaisella eeekasiviis vehkeellä. Jäljelle jää kourallinen asukkaita joista suurin osa on menee tai on jo mennyt mielenhäiriöön tai sen takaisille alueille.  He eivät paljasta mitään täällä harvakseltaan matkaileville median edustajille. Mutta valehtevat sujuvasti.

Raja ei aukea. Sen sijaan purkutyöt työllistävät jonkin verran aivokapasiteettia kun valtiota leikataan ja paloitellaan sopivan kokoisiin osiin. Tapahtumat riistäytyvät käsistä, mutta emme tiedä kenen käsissä tapahtumat ovat olleet ennen kuin ne riistäytyivät noista käsistä hillittömään laukkaan.  

Paikallisen musikantin kunniaksi pystytetystä näköispatsaasta viedään käsi. Tuo rampa pelle nyt siinä ilman kättä kylmällä luodolla jonka rantoja hivelee myrkyllinen meri. 

Samaan aikaan läheisellä pihalla laitetaan pyykinkuivaustelineeseen riippumaan yliajettu jänis. Näin täällä rajan pinnassa pysytään hengissä tai ainakin vikasietotilassa. Taksikuskin rouva käy välillä tarkistamassa lihan riippuvuusasteen. 

Ykkösen politiikkaradiossa kerrotaan että eduskunnan potkupallokerhossa on edustajilla kivaa  ja radio persesuomessa höpöttää joku Outokumpu Osakeyhtiön lobbari. Niin se käy. Kansalle on tarjottava säädyllistä kuultavaa. Sellaista on siellä, moottorisängyn tiellä, laulaa Tapani  viereisellä kanavalla. Miksi radio on auki? Onko se aina?

Tämä on yhteiskunnallisesti täysin eriytyneiden erityisympäristö. Kun ajan kohti länttä ja vastaan tulee koko joukko vihreitä harjoitusajoneuvoja, mikä on asioiden erityinen tila. Odotellaan hyökkääjää ja harjoitellaan sotaa, hitaasti ja kärsivällisesti.  Mitä jos ne ei tulekaan? Onko tämä kaikki täysin siinä tapauksessa turhaa? 

Koiranulkoiluttaja väistää kahden labbiksen kanssa hiekkatieltä pellolle. Siellä näkyy olevan aika tavalla vettä, pohraavat isossa lätäkössä, mies ja koirat, siis miesoletettu, tai mistä minä tiedän. Tässä lenkin alkupäässä on sulaa tietä tarjolla kilometrin verran, sitten alkaa auraamaton osuus jolla on kuljettu sen verran, että erään konglomeraatin loputtomia tarpeita varten raivattu metsäväylä on kovettunut paikoin jäiseksi iljanteeksi. 

Pitäis tietysti olla kuva, mutta en nyt taida jaksaa, tai ehkä löydän jostain. Siinä on kahden aiemman sähkölinjan viereen nousemassa kolmas. Kielimalli (AI, jota jotkut kutsuvat tekoälyksi) imaisee hirvittävät määrät energiaa antaakseen käyttäjien kysymyksiin enimmäkseen vääriä vastauksia. Kysy siis sieltä ja säästä energiaa. 

Pian tässä rannikolla on paikoin sulaa, mutta ei ihan tässä lahdessa jonka rantaan saavun tarvottuani vaikeakulkuisessa maastossa muutaman kilometrin. Edessä on haurasta, osin meriveden peittämää jäätä lähes silmän kantamattomiin. Tosin kovin kauas ei silmä tässä usvassa kanna, Suuren mustan pohjoiskärki näkyy, mutta Vehkaluoto on sumun peitossa. 

Kuuntelen Denise Rudbergin aika yhdentekevää dekkaria, kun tallenteen yhtäkkiä keskeyttää saapuva puhelu mukamas ”Helsingin Sanomista”. Itse asiassa asialla on tietenkin jokin myyntitykki jostain epämääräisestä firmasta. Hänellä olisi minulle uskomattoman hyvä tarjous.  Pitäisikö minun tilata lisää juttuja Riikka Purran keittiöstä? No ei todellakaan. Tai ehkä tarjolla on myös eduskunnan puhemiehen katsaus siihen, miten hän hoitelee Tehtaankadun homon? Ehkä myös pääkirjoittelija Saarikoski? 

Jostain syystä puhelu katkeaa. 

Denise Rudbergin jutustelu siellä jossain Pehmeän Leivän Maassa jatkuu. Taidan ajatella lukijaa Denise Rudbergina, vaikka hän on joku äänikirjaa tallenteella lukeva näyttelijä tai vastaavat tiedot. 

Ajattelen siinä rannalla miten epämukavaa, mutta silti houkuttelevaa on pukea ylleen kuivapuku ja lähteä muutaman kilometrin kajakkilenkille jahka jäät sen sallivat. Ainakin viime keväänä olin liikkeellä jo maaliskuun loppupuolella. Tuolloin väistelin ensimmäisillä lenkeillä ajojäitä. 

Mielessäni pyörii  pitkä kertomus matkasta Kiovaan vuonna 1992 jolloin Ukraina oli vapautunut neuvostoaikojen ikeestä ja pääkaupungissa pidettiin tammikuussa Miss Rock Europe ´92 Festival, mutta kertomus on pitkä ja toistaiseksi kesken. 

Juttuun liittyy pistokeikka Kachanivska Penal Colony No. 54:ään Harkovaan. Siellä konsertoivat brittiläinen Crunch ja hollantilainen Lovecramps Leidenistä. Muistan edelleen aika hyvin tuon junaretken Itä-Ukrainaan. Mukana oli koko joukko toimittajia ja meille esiteltiin Kachanivska Penal Colonyn hienouksia. 

Ehkä saan tuon tekstin joskus julkaisukuntoon, ehkä en.