Blogi

Œ siinä ehkä Norjan ö-kirjain? Tuo pyöreä puolisuppea etuvokaali. Meni hetki etsiessä sopivaa näppäinyhdistelmää, tosin tuo œ ei yhtää näytä? siltä yliviivatulta œœlta. Sitä ei näköjään saa Macin näppäimistöllä aikaiseksi millään, että voi joskus aivan mitättömät asiat ärsyttää,  kuten toistakymmentä tuntia kestävät norjalaiset dekkarit, no, oppiihan siinä samalla esimerkiki Oslon kaupunginosia ynnä muuta tavattoman hyödyllistä. 

Löysin äskettäin todellisen jaarittelijan Jo Nesbœ’n hengessä, hän on Samuel Bjœrk. Yölintu meni vähän niin kuin lämmitellessä, mutta erityisen vaativa ja raskas kuunneltava on ehdottomasti Susi. Erityisen esteen sujuvalle kuuntelulle antaa eräs Markus niminen äänikirjanlukija, hän on jotenkin mieltänyt? että tarinaa pitää värittää kuin lukisi lapsukaiselle satua. Ja kyllähän me lapsukaiset kuunnellaan! Aika veijari siis. No.  Toistakymmentä tuntia pitkä äänikirja ei ole edes kovin pitkä. 

Tarkistin äsken, ja tosiaan David Foster Wallace’n Päättymätön Riemu (Siltala 2020) kestää suomeksi kuunneltuna 68 tuntia ja 46 minuuttia, tosin minulla on se aivan käsin kosketeltavana painoksena ja kertaalleen luettuna hyllyssä, piru tietää miten kauan sen tavailuun aikoinaan meni, se ei ole dekkari ja se oli vähän niin kuin sellainen tukiosto, se suomennos.  

Aiemmin olin lukenut Päättymätöntä Riemua alkukielellä jonkin verran, engl, Infite Jest. Kirjan kääntäminen on mahtanut olla aikamoinen seikkailu sillä teoksen kääntämisen arvioitiin joskus aikaisemmin olevan suorastaan mahdotonta.  Suomentaja Tero Valkosen työtä tuki Kari Hotakainen, joka oli aiemmin rikastunut? Kimi Räikkösestä kertovalla teoksellaan.  Äänikirjapalvelussa teosta lukee Olavi Uusivirta, ei muuten ihan niitä kaikkein surkeimpia äänikirjan lukijoita hän.

Mahdotonta lienee myös että suomennoksesta on sovitettu kuusiosainen radiokuunnelma, joka on edelleen Yle Areenassa, mutta ymmärrettävästi kuusi vähän yli 30 minuutin jaksoa ns. kuunnelmaa, on aivan eri teos kuin alkuperäinen Päättymätön Riemu. 

Jo Nesbœ’n Harry Hole tekee parhaillaan uutta tulemistaan Netflix’issä, sillä miten voidaankaan paremmin hyvä kirja pilata, kuin tekemällä siitä löyhähkösti kirjaan perustuva tv-sarja?  Mahdotonta? Toisaalta, jaksaahan sitä ainakin näin flunsassa katsoa sitä Holea tuubistakin.  Olen näköjän edennyt jaksoon kuusi, jossa on upottu jo aika tavattoman syvälle. 

Hole teeveessä ei tunnu juuri pahemmalta kuin Jukka Pitkäsen lukema, kiduttavat kuusitoista tuntia kestävä äänikirjaversio. Pitkänen on lukijana kuulemma äänikirjain kuuntelijoiden suosikki, eli siis melkein yhtä hyvä kuin Karoliina Kudjoi tai Krista Putkonen-Örn.  

Netflix’issä Holea on yhdeksän keskimäärin vähän alle tunnin mittaista jaksoa. Tuijotettavaa riittää. En osaa sanoa onko Holen seikkailu erilaisten päihteiden monipuolisessa maailmassa mielenkiintoisempaa kirjallisena kokemuksena vai tv-sarjana. Jotenkin tuntuu että viina ja pillerit on saatu tv-sarjassa kuvattua jopa tehokkaammin kuin kirjallisessa Veritimantit painoksessa.

Perinnetietoa lyhyesti: 

Kaksi nuorta haukea uiskenteli aamutuimaan lahdella kun vastaan tuli vanhan hauki joka kysyi nuorukaisilta että miltäs vesi tuntuu? Mikä ihmeen vesi, ihmettelivät nuorukaiset? (David Foster Wallace)

Kukko kuulemma munii nyt kun kuusituumaiset ja kakkosneloset on vihdoin siirretty syrjään. (Mytologinen taruolento)

Viisikymmentä vuotta sitten oli elintarvikealan lakko joka rajoitti joidenkin oikeutta juoda maitoa. En muistaakseni olisi muistanut koko juttua, ellei siitä olisi minulle mediassa huomautettu. Niin. En juo maitoa joten sikäli lakko ei rajoittanut vapauttani. Saattaa olla että pidin työläisten lakkoa vapautena sinänsä. En muista. 

Myöhemmin on ollut erilaisia kriisejä, jotka ovat esimerkiksi täällä syrjäseudulla rajoittaneet mahdollisuuksia päästä käsiksi esimerkiksi vessapaperiin ja jauhelihaan. Arvelin edellisen laajemman kriisin aikoihin että paikalliset tekevät varmaankin jauhelihasta ja vessapaperista jonkinlaisia kääryleitä. Niin saattoi olla? Vapaassa maassahan saa täysin vapaasti touhuta ja askarrella. Tosin en syö jauhelihaa, enkä varsinkaan vessapaperia, mutta onhan noilla artikkeleilla sellainen tietty yhteys.

Tuolloin rajoitettiin jopa vapautta matkustaa Uudellemaalle, tosin sekään ei erityisesti rajoittanut vapauksiani, sillä minulla ei ollut sinne mitään asiaa tahi edes toimitettavaa. Mitä minä Egyptissä teen?, kyseli jo eräs tuottelias, myöhemmin edesmennyt lauluntekijä aikoinaan. 

fraternité – égalité – liberté 

banalité ?

(kivasti tuo kieli taipuu)

Ai hemmetti, mieleen tässä juolahti tuo Ranskan kolmas, eli miten tuo tavaton, mutta täysin määrittelemätön? vapauden kaipuu noissa vanhoissa rock klassikoissa ilmeni.  Jimi Hendrixin sanoitusta vapauden aiheesta kuunnellen, vapaus näyttää olevan lähinnä vapautta jostakin tietystä naisoletetusta.   

Piti lisätä jokin vuosiluku tähän, se taisi olla albumi The Cry of Love, 1971.

Tuo hämärä rock-lyriikka tapahtuu aivan kuin suljettujen ovien takana, siellä naisoletettu työntää tikarinsa kirjoittajan kylkeen rajoittaen kirjoittajan vapautta. Ja. Rakkaus itkee. Vapautta olisi tuolla nimenomaisella hetkellä, että naisoletettu vetäisi tikarinsa, eli tuon ilmeisen sanan säilän ulos kyljestä ja sanoittaja – tuo miesoletettu – voisi näin ollen vapautua ja sännätä kitaroineen eteenpäin, vapaalle ja avoimelle tielle.  

Miten minulle jäi tuosta jotenkin sellainen vaikutelma aikoinaan, että henkilö ryntää suoraan seuraavan vangitsijan syliin?

Mutta eihän tuo vielä mitään! Noin vuonna 1975 Bad Company tiivistää:  

’Cos I’m a man, I got my pride, I don’t need no woman to hurt me inside.

Näitä kulttuurisia jälkiä. Korjataan. Edelleen? Huonon Seuran sanoittaja kaipaa erilaisten riitojen sijaan rakkautta. Voimme vain kuvitella miten hän haluaa sen ilmenevän. Eli Bad Company: Good lovin’ gone bad. En voi väittää, ettenkö olisi tuota nuoruudessani kuunnellut. ”bad company”, joka on kätevä kääntää: ”huonoa seuraa”. Pitänee paikkansa?

Mutta. Mutta, sitten muistuu mieleen että suomalaisessa modernismissa vapaus näyttäytyi umpihankena. 

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”

Sopiikin tietysti ,että nuo kaksi säettä on reväisty irralleeen suomalaisen filosofian tohtorin tuotannosta.  Nuo maantieteellisen vapauden modernistiset näyt kirjoitettiin jo ennen vuotta 1952. 

Aaro Hellaakoski: ”Good freedom gone bad”??? 

Ehheh-heh-heh.

Ehkä vapaus nyt myöhemmin on jotain ihan muuta vapautta, mahdollisesti umpihangesta ja muista aiemmin mainituista vapauksista?

Ja jo muinaiset roomalaiset, no, ei nyt sentään, mutta Dubrovnik, ehkä joskus 1400-luvulla: ”Non bene pro toto libertas venditur auro” – vapautta ei myydä edes koko maailman kullasta. Ragusan tasavalta. 

Vapautta ei tuolloin myyty edes kaikesta kullasta, mutta Napoleon valloitti kyseisen vapauden joskus 1800-luvulla.

Rikkonaisia vapauden lauseita.

Moralité ?

Vapautukaamme!

Jotenkin nämä ”elämäni munaukset” – siis niinku miten meni omasta mielestä? – päätyvät nykyään uutissivuille. Juutuupitähti mokasi keittiössä, eiku kesätöissä, että näin, kyllä hävettää, erityisesti näiden keskeisten tiedotusvälineiden puolesta.  Munauksia on julkaistu aiemmin niukasti jos ollenkaan. Munaukset ovat journalismin tulevaisuus, kysykää vaikka julkisen sanan neuvostolta, siellä aina ystävä. 

Homma näkyy nyt etenevän myös Hyväuskoisten Sanomissa jossa on varmaankin etsimällä etsitty ”käyttäytymissääntöjä” rikkoneita kunnon ihmisiä. Lakia kunnioittava veronmaksaja munaa asiakaspalvelussa, et. al. Hyväuskoisten Sanomissa ei näköjään mokailla vaan rikotaan käyttäytymissääntöjä. Piru vaanii yksityiskohdissa, puuttuu vain sport-lisäosa jossa on mukana keveitä kömmähdyksiä, kuten lääkärilaukku Leppäsuon Essolla tahi oksentelua alppiteltassa.  

Milloin repeää esimerkiksi ”Veemäinen källi Savossa” sinne otsikkotasolle siis, tai ainakin ingressiin? Tämä on vain kysymys ja kysymyksiähän pitää esittää?  Edellinen esimerkki aiheuttaisi runsaasti klikkauksia esimerkiksi eteläisen Länsi-Siperian alueelle niin sanotuista historiallisista syistä. Siellä Savolaisten Amerikka. Ja. Eihän niitä uutisia tarvitse niin kauhiasti etsiä, sillä munauksia ja jopa sarjamunauksia (engl. clusterfuck) sattuu jatkuvasti.

Millainen on eurovisio? Viisikymmentä vuotta sitten se oli Suomen Pump-Pump. Paheksutaan sitä tässä nyt vähän. Paheksumme vähän. No, ei se menestynyt siellä. Oikeastaan en vieläkään oikein ymmärrä, ehkä minulla ei ole eurovisioymmärrystä?

Muistan jotenkin hämärästi, että jotkut pohjoissuomalaiset vihdoin voittivat sen kisan, mutta siitä taitaa olla jo aikaa. Hallelujaa! Se se on rokkii, eikä viihdettä, ei. Tuommoinen lyhyt lainaus sallittakoon. Aikoinaan oli jokin sellainen ohjelmanumero muistaakseni Ylen rinnakkaisessa, että siellä sai joku aivan ”tavallinen ihminen” esitellä musiikkimakuaan muutaman kappaleen verran.  Vox populi siis valitsi yli vartin verran kappaleita valtakunnallisessa ohjelmassa. Se olis varmaan kivaa viihdettä nykyäänkin ja herättäisi keskustelua siellä kommenttilaatikossa. 

Kommenteista noin yleensä voidaan todeta että muut ovat yleensä väärässä. Näin asia on ollut maailman sivu. Sikäli hedelmällisiä nuo erilaiset kommenttipalstat joissa saattaa päästä purkamaan sydäntään jos arvostelma, eli mielipide on sopiva, eli välttää ennakkosensuurin. Parempi soittelematta. Noin niin  kuin yleensä ja keskimäärin. 

Tämä rokkihan tulee siitä englannin sanasta rock joka kuvaa kiveä tahi kalliota. Eräs Frank Zappa julkaisi aikoinaan kappaleen ”Help, I’m a rock”. En oikein tiedä miten se pitäisi kääntää. Apua, olen kivi? – Apua olen kallio? Ehkä siinä jollakin sarkastisella tavalla oli ja on kysymys Elviksestä, siis siinä erään Zappan eräässä kappaleessa. 

Minua se jotenkin silloin joskus vähän huvitti, siis se erään Zappan kappale, Elvis ehkä ei niinkään, sillä hän kuulemma elää yhä. Tuoreita havaintoja raportoidaan jatkuvasti. Minäkin havaitsin kerran yhden Elviksen, jos ei ollut aito niin doppelganger, taisi olla rautatientorilla.  Kai sen on joku muukin havainnut. 

That’s alright ma!  Done got wise?

En löytänyt yhtään mämmiä mistään. Taitaa olla liian aikaista, tosin olisin hävittänyt kaikki ellottavat tuokkoset nopeasti, ja häätänyt tarpeen tullen myös sen pitkän hiihtäjän, eli ei meidän jääkaappiin. Niin sanottu NIMR, eli Not In My Refrigerator -ilmiö. 

Jos havaitsette mämmiä, ohjatkaa se sinne ja mielellään syvälle, mutta ei tänne.  

Myös kuustuumien ja kakkosnelosen ihannointia on näkynyt kiitettävän vähän, vaikka tein asian varmistamiseksi lyhyen kävelylenkin tässä kevyehkössä flunssassa. Jos havaitsette kuustuumia ja kakkosnelosia, varastoikaa myöhempiä rakennushankkeita varten, eli ei mitään paikallista golgataa näille kulmille, kiitos. 

Lenkki aiheutti voimakkaan yskänpuuskan, joilta olin säästynyt sitten eilisen. Näyttää että käyskiminen lähiympäristössä oli ennenaikaista. Yskiminen sen sijaan ei.  Pitäis vaan yrittää olla hissukseen vielä muutama päivä, eikä sekään taida nyt käydä että pakenen mahdollisia vieraita mökille. Siellä ei olisi ketään lisäkseni.  Nyt taitaa olla että siellä ei tosiaan ole ketään.

Aikaa kului joskus kauan sitten sen kissan miettimiseen. Eli onko se edelleen siinä suljetussa huoneessa josta itse olitte äskettäin poistunut? Siis siinä huoneessa mihin se niin sanotusti jäi, eli missä viimeksi havaittiin. Teorian tuumailuun kuuluu tietysti että suljit sen oven perässäsi, varsinkin kun ei ollut sitä Huslabin vastaavaa siellä huutamassa että ”vedä se ovi perässäs kiinni” kun tulet tänne eeekooogeehen. Mutta olen tottunut huonoon palveluun huslabissa ja muualla ja kautta aikojen. 

Pitikö minun tässä viitata niihin kuuluisiin teoreetikkoihin jotka toivat kissan nuorten filosofian opiskelijoiden tutkaan. En nyt tarkoita mitään Derridaa, vaan viittaan kymmenien vuosien päähän. Siellä niitä suuria ja pieniä wittgensteineja väijyy. Ihminen ei näe itseään, ei omaa näkökulmaansa. Ei edes äsken suljettuun huoneeseen jättämäänsä kissaa. Saati sitä mitä jää HUSlabin EKG-huoneen ulkopuolelle. 

”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss mann schweigen”

No niin. Tämä on niin sanottua teoriaa.  Alkuräjähdys on teoreettinen käsite joka loi puolestaan käsitteen aika, mutta emme voi kysyä mitä oli ennen sitä. Olikohan käsitettä ensinkään? Ehheh-heh-heh! Niin. Ja juuri siksi sitä usein kysytään. Siihen on vastaus saksaksi tuossa yllä. 

Kuljin aikonaan silloin tällöin briteissä valmistetulla avomerikajakilla Miessaaren (Espoo) puolustushallinnollisen alueen ohi matkallani jonnekin kauemmas, etäälle, eli lähes aina Porkkalan niemen tuntumaan, siellä Skorvö, jonka Merenkulkuhallitus tahi muu viranhaltijain putiikki on  näköjään merikartoissaan myöhemmin nimennyt Skorvan’iksi.  

Siellä oli ja taitaa olla vieläkin erään melontaseuran kiinteistö, aika vähän käytetty noihin aikoihin.  Mutta, mutta, usein sieltä Miessaaren keskeltä, puiden lomasta kurkisteli tutka-antenni tuolloisessa ajan tulemassa. Minusta jotenkin tuntui että minua tarkkailtiin. 

En tiedä miksi tuo muistui mieleen, mutta, mutta,  olikohan eilen kun kävi ilmi että kouvolalaisten golgatalle, Mielakan jätemäen päälle on nostettu puolustushallinnon havainnointilaite, aikamoinen möhkäle, tarkkailemaan mahdollisesti idästä saapuvaa lentoliikennettä. Möhkäle ilmestyi paitsi golgatalle myös uutisiin. Tällä kielellä on tietenkin, ihan käytetystä kielestä riippumatta vaikeata antaa mitään luotettavaa kuvausta itse asiassa yhtään mistään, sillä väärinkäsityksen vaarat ovat alituiseen melkoiset. Kouvolan Möhkäle?

Niin ja varsinkin kun sinne Mielakkaan tietysti odoteltiin uskovien päissä jonkinmoista ristiä tai ainakin miespappia, mutta saatiin sanoin kuvaamaton möhkäle. Juuri nyt näihin aikoihin. Good Friday. Mistähän muuten juontuu moinen englanninkielinen ilmaus, välillä kysellään. Varmaankin kunnon krusifiksointi siis, kun on Good, eli tässä tapauksessa holy eli siis pyhä. 

Aikoinaan muuten eräs pappishenkilö toivotteli ”Hyvää pyhää” juuri ennen näitä aikoja minulle henkilökohtaisesti eräänä vuonna erään kaupungin uimahallissa, mikä pisti epäilemään että mitähän tuo ukko-oletettu oikein tarkoittaa, sillä pyhäähän se, varsinkin kaikenlainen kärsimys. Huslabin eekoogeessä ja muualla.  

Ajan tuleminen ei lakkaa sillä sitä tulee koko ajan jostain lisää. Näin on ollut sitten alkuräjähdyksen. Sen luontoista se, tuleminen.

…sama aatos lähes kaikilla tai oikeastaan ihan kaikilla, niinhän se tietysti on? eli yleistä samanmielisyyttä ei pidä valtakunnassa vähätellä, sillä se ulottuu maailman yksituumaisimmassa maassa ja kansassa lähes kaikkialle, kuten yleinen iloisuus kaikenlaisten vastoinkäymisten äärellä, sanottakoon tässä nyt kuitenkin, että niin sanotuista asioista ei kannata etsiskellä mitään logiikkaa sillä sitä ei ole sillä  pikemmin etenemme intuitiivisella tuntumalla kohti huomista ja joudumme puolivahingossa kaikenlaisten tekstien äärelle 

niin, kuka se oli se puolivallaton leskimiesoletettu aikoinaan? ehkä puolivahingossa? en muista enää kuka hän oli, mutta nyt kuitenkin täysin harmiton pila baletissa aiheuttaa yleisen vittuuntumisen, eli joku tanssija on maininnut erään diabeteslääkkeen jolla on haittavaikutuksia kuten pahoinvointi, närästys, ummetus ja ripuli sekä sokerina pohjalla sappikivet, samalla huomaan että  moneen julkiseen ruutuaikarintaan on ilmestynyt pinssi, saisinpa sellaisen eliitin-some pinssin jota voisin käyttää julkisissa tilaisuuksissa joissa en tosin käy, kirotaan että on se hemmetin aprillipäivä nyt

mutta, mutta käy myös ilmi että kansallisbaletissa podetaan läskifobiaa, mitä Cervanteskin tästä sanoisi? suoraan sanoen täytyy myöntää etten tiedä, mutta saatan silti paheksua aika syvästi moista, onko tuolle fobialle jokin luonteva suomenkielinen ilmaisu kuten sairaalloinen pelko, kammo, kauhu, monella sanalla sanoen syvä vastenmielisyys jotakin kohtaan joka siis yleensä selätetään tiivistämällä edellinen luettelo yhteen viiden kirjaimen yhdistelmään,  siis fobia, käynnistän auton ja ajan saksalaiseen valintamyymälään joka on tulvillaan asiakkaita näiden pyhien joita en vietä kynnyksellä ja hankittuani lisää salaattitarpeita yritän kassalla esitellä kännykässä olevaa etukorttia eli skannata, mikä ei, ei, no, voi vittu, ei onnistu, sitten joku naisoletettu siinä takana yrittää neuvoa miten se skannaus sujuu, minne helvettiin meillä on kiire, ellei juuri sinne? 

huomaan kirjoittavani erään nobelistin hengessä pitkää litaniaa päässä joka pitäisi saada jollekin alustalle ennen kuin se katoaa tajunnasta, kaikenlaista sitä tulee näinä flunssa-aikoina luettua! ehkä onnistunkin siinä kirjauksessa vielä illemmalla, ehkä en, auto lähtee nyt hyvin käyntiin kun starttimoottori on vaihdettu, ennen vanhaan katsottiin tulpat ja katkojan kärjet, 

mutta se ei ole enää nykyistä miesoletetun moottoritietoisuusnykyisyyttä ja ensi viikolla saan alle viime syksynä hankitut kesärenkaat aluvanteilla, kirjailijaliiton sivulla julkaistussa haastattelussa muistellaan akateemista karjalaseuraa, ei tosin kovinkaan lämpimästi ja huomaan kotona että aks-Suomen perillinen Suomen Sikalehti kunnostautuu viikolehtenä kuten ihan joka viikko esittelemällä niin sanotun ”viikon fasistin”, tällä kertaa eräs Sebastian, 

ajattelen että niin sitä pitää, mutta mahdollisesti eniten ihmettelen kyllä edelleen erään Paretskoin päätymistä Sikalehden mukamas-huumoria-osastolle, muistaakohan kukaan enää pahkasikaa? mutta  hänen kohdallaan kysymyshän voi tietysti olla ihan pelkästään rahasta, 

paitsi että ei voi

Muistelen joskus Paavo Haavikkoa. Tai aika usein. Ja olen taipuvainen haaveiluun. Menneisyyden figuuri ehkä? Taitaa olla että hänet on jo unohdettu? Tosin jotkut muistavat. Kuten se poika joka luki Paavo Haavikkoa. Eräs Tommi, hän on kirjailija. Myönnetään toiseus. Olen lukenut paljon Paavo Haavikkoa. Kuulun niihin jotka myöntävät lukeneensa jo poikasena Paavo Haavikkoa. 

Yritän välttää torttua toisen päälle, mutta itse asiassa on olemassa eräs ehkä Paavo Haavikon teksti jossa niin… siinä kokoelmassa mainitaan Porin Peräaukko minkä kautta silmäätekevät voivat kriisin tullen nopeasti poistua ulkomaille Ruotsiin. Turvaan sinne Pohjanlahden tuolle puolen. Siellä aina ystävä. 

Pitäisi oikeastaan tutkia onko Porin Peräaukko -suunnitelma edelleen olemassa. Mistä sen tietää? No ei yhtään mistään. Tai voihan olla että muistan esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten luetut teokset ja tekijät väärin. Vaikea tätä on tässä selittää, mutta näin nyt tässä menneitä muistelen, sillä en löytänyt mistään teosta tahi hakutulosta josta asia selviäisi vuorenvarmasti. 

Vaikeasti selvitettäviä asioita on itse asiassa aika paljon, eli lukuisia.  Esimerkiksi erään varmuusvaraston päälle rakennettu puisto. Tuolle entiselle öljysatama-alueelle on kuitenkin jätetty pumppaamorakennus ja rantaan tankkilaivalaituri, josta on viitoitettu väylä ulos merelle.  Olisikohan kovinkaan hämmästyttävää, jos kävisi ilmi että tuon puiston alapuolelle louhitussa luolastossa on edelleen tuhansia tonneja erilaisia öljytuotteita? 

Kännyköihin saadaan kuulemma runsaan vuoden kuluttua kansallinen droonihälytys. Valtakunnajohtaja Orpo on puolestaan sillä tavalla turvassa, että päässee lähivuosina noin tunnissa junalla Turkuun, mikä on melkein Ruotsissa, eli ei aivan turvassa. Jonkinlainen turvapaikka kuitenkin siellä Köyliön suunnalla. Mitä siellä Köyliön järven jäällä tapahtui? Mutta ei nyt mennä siihen vaan pysytellään näissä hälyytyksissä.

Jos minulta juuri nyt kysyttäisiin, en varmaankaan osaisi sanoa mitä häly(y)tyksiä valtiovalta tällä hetkellä voi kansalaistensa kännyköihin lähettää. 

Taitaa olla että jos niitä haluaa kännykkään, pitää ladata 112-sovellus. Minun puhelimessani ei ole, eli mahdollisesti en ole tällä hetkellä riittävästi varautunut, enkä varsinkaan turvassa. Lataan nyt sovelluksen ja käy ilmi että Iitissä on jokin tie suljettu liikenteeltä jostakin syystä. Mutta ei yhtään droonia, siis Iitissä, missä asuu se kuuluisa Iitin mummo. 

Eräs Yleisradion entinen teknologianero (luultavimmin synkintä SuoKustaa) kertoi minulle aikoinaan, että teknologiauudistukset maksaa periaatteessa ”se Iitin mummo”. Olinkin sitten aika hämmästynyt Iitin mummon suuresta varallisuudesta, sillä pian jopa jokaisen niin sanotun aluetoimittajan pöydälle nostettiin henkilökohtainen tietokone joka oli yhteydessä Pasilan keskushautomoon, 

Mutta palataan vielä tuohon edelliseen.  Itse asiassa kysymys taitaa tässä 112-tiedotteessa olla ojarumpujen vaihdosta Iitissä. Ei siis mitään kovin jännittävää täällä Länsi-Siperiassa. Mutta, mutta, kyllä kai ojarummuistakin pitää ihmisiä varoittaa, varsinkin niiden vaihtamisesta, eli tie poikki. Ja ehkäpä olisi hyvä edetä varoituksissa myös siltarumpuihin, sillä siltarumpupolitiikka näyttää parhaillaan tekevän uuttaa tulemistaan. 

Tästä melkoisen varmana osoituksena on Hyväuskoisten Sanomien muistaakseni eilinen juttu jossa Keskustan Markus Lohi varoittaa tulevista talouskriiseistä aivan kuin hänet olisi jo valittu seuraavaksi valtiovarainministeriksi.  Saattoi se juttu olla tänäänkin, kuka näitä kaikkia SuoKustapoliitikkojen jorinoita muistaa? 

Varmaankin se eräs vantaalainen demarijohtaja kaavailee punamultaa jos sattuu nousemaan hallituksen muodostajaksi, jolloin valtiovarainministeriksi nousee ilman muuta seuraava, vallan melskeissä jalostunut väyrystelyn inkarnaatio, tämähän on nähty jo monasti aiemmin.

Kyllä jonkinlainen vaaratiedote olisi paikallaan? Vai mitä?

Ennen vanhaan vaaratiedotteita luettiin radiossa ja televisiossa. Lisäksi radiotiedotteilla etsittiin esimerkiksi matkustavaisia (N.n. matkalla jossain Suomessa) joita kehotettiin ottamaan yhteys kotiväkeen tahi omaisiin. Ja joskus jopa viranomaisiin. 

Olen vuosikymmenten kuluessa oppinut että jos jonkin niin sanotun ”hankkeen” ilmoitetaan jossain talousnakkien möhköfanttiuutisissa, eli esimerkiksi Hyväuskoisten Sanomien vaaleanpunaisilla sivuilla – vrt vanha venäläinen sanonta, ”vaaleanpunainen elefantti” –  maksavan esimerkiksi noin kolme miljardia, niin lopputulema on neljä miljardia tai enemmän.  Kysymyshän ei ole mistään ehdottomasta hintakatosta vaan arviosta jolla niin sanottu ”hanke” saataisiin mahdollisesti myytyä rahoituksesta päättäville henkilöille. 

Onkohan edellä mainitun putiikin johto erästä Yläjärveä myöten huomannut noiden vaaleanpunaisten talousnakkisivujen loputtomien jorinoiden yhteyden tuohon vanhaan venäläiseen ilmaisuun, joka on siis kertauksen vuoksi ”vaaleanpunainen elefantti”? Kysymys on retorinen,  erään Yläjärven tahi kenenkään muun ei tarvitse vastata. Huvia piisaa muutenkin kyseisten sivujen parissa, ne ovat aivan kuin niin sanottu konkreettinen osoitus siitä että he tekevät sen huumorin ihan itse. Nuo nuoret jorisedät sun muut jorisijat.

Edellä mainitun lehdykän, josta on – toki, toki! – nykyään myös nettiversio ja myös esimerkiksi kansallisen radio- ja tv-yhtiön toimittajakunta alkaa olla niin nuorta että saattaa olla etteivät nämä kellokkaat edes tiedä edellä mainittua venäläistä sanontaa.  Itse törmäsin siihen joskus hamassa muinaisuudessa jollain juttureissullani itään kun ihmettelin aika mittavia kesken jääneitä rakennushankkeita eräässä venäläisessä suurkaupungissa. Paikallinen opas kertoi niiden olevan niin sanottuja vaaleanpunaisia elefantteja. Muutama pilari pystyssä tyhjällä, vähän ruohottuneella tontilla, hieno, mutta kesken jäänyt haave siinä. 

Kysymys näissä hyvissä hankkeissa, kuten esimerkiksi Orpo-Länsirata-Tunninsuhautus-Åboon  on tietenkin myös siitä että summat ovat niin suuria, ettei niitä kukaan päättävä henkilö edes ymmärrä, ei edes se moista summaa aivan kuin ”hyvänä arviona” ehdottava. Toinen juttu on tietenkin se, että kerrassaan ”hyvä hanke” saattaa jo suunnitteluvaiheessa supistua huomattavasti muutoin paitsi hinnaltaan. Esimerkkinä nyt vaikka tämä Orpo-Länsirata-Tunnin-juna-Stadista-Turkuun. Kustannusarvio ehkä noin kolme, ehkä kustannustason noustessa voimakkaan suunnittelun ja kuluvien vuosien mittaan lopulta noin viisi miljardia euroa.

Pitäisi tietysti myös kysyä, kuka perkele haluaa stadista Turkuun nopeammin kuin nykyisin ja nimenomaan junalla, sinne on muistaakseni rakennettu myös helvetin kallis moottoritie, eli niin sanottu E-18 väylä. Ehkä ainakin Orpo itse? Vai onko sittenkin niin että Orpoa kuljettelee joku ammattikuski sinne sun tänne ”ympäristöystävällisesti” niin sanotulla virka-autolla. ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon?” 

No, voihan sen virka-autonkin tietysti ajaa junaan jos löytyy sopiva lavetti siihen alle. Noin keinoin sitten Orpo ja virka-auto kuskeineen kohti Turkua, mielellään tunnissa tai vähän alle.  

 E-18 väylähän oli aikoinaan hyvä hanke jolla tähdättiin Etelä-Suomen asfaltointiin. Kimmoisalla alustalla on kiva ajella erilaisilla ajoneuvoilla jotka on tehty teille. Tuolloin tiedettiin että setäoletettujen tyytyväisyys lisääntyy kun saadaan näihin läänityksiin enemmän nelikaistaa ja korkeammat nopeusrajoitukset. Sellaista turvallista hurjastelua, sillä siellä liikenteen seassa ei moottoritiellä ole niitä fillarikommunisteja, saati lapsia naisoletettujen kera. 

Kun kuulin tunnin juna -hankkeesta ensimmäisen kerran jostain uutisista, mietin että eihän siihen munan keittoon ole ennenkään kulunut kuin korkeintaan kymmenen minuuttia? 

Eräät tuttavat lähtivät tuossa muutama talvi sitten autolla Saariselän mukamas hiihtoreissulta kohti etelää. Kuskiksi arvottiin sattumalta se kaikkein krapulaisin. Muutaman kilometrin kuluttua auto suistui syvään lumipenkkaan. Siinä hinausapua odotellessa kuskilta kysyttiin, että mitä ihmettä tapahtui? 

No ku siinä keskellä tietä jökötti sellanen helvetin iso möhköfantti, pitihän sitä väistää. 

Suihkukoneiden jylinää ja sen sellaista ollut tässä jo muutaman päivän. Pitihän se arvata, onhan sitä odoteltu myös tälle puolen Suomenlahtea, ja en millään jaksa uskoa että olisi ollut yllätys, tai jos oli, niin aika tavatonta ajattelemattomuutta. Yritin välttää Orpon jorinat, sattui nimittäin sunnuntai ja haastattelutunti. No, radio kiinni ja se siitä.  

Mutta kaikkein olennaisinta on tietenkin kesäaika, tai ajan illuusio noin yleisesti. Siirsit sitten ne viisarit?  Ajan kuluessa rappaukset hiljalleen murenevat ja on aika slammata uusia kerroksia muuriin. Se on se Edistyksen Voima mikä rappaukset murentaa, näin ainakin muistelen. Ehkä olette kuulleet siitä. Siis Edistyksen Voimasta jota kuusketluvulla ounasteltiin tulevaksi. On sitä odoteltu siitä lähtien tai jopa jo ennen sitä, eli  ainakin siitä omasta syntymästä, mihin se historia aikoinaan loppui. 

Tämä vähäinen ajan- ja  todellisuudentaju? Lukeudun luultavasti niihin joilla edellä mainittuja ei juuri ole, sillä keskityn paljolti kaikenlaiseen, todellisuuden kannalta epäolennaiseen, kuten tietynlaiseen musiikkiin, kirjallisuuteen ja taiteeseen yleensä.  Siis sinne mahdollisen todellisuuden reunamille. Näen todellisuudesta vain kalvaan aavistuksen, vähän niin kuin siinä Platonin vertauksessa jossa ihminen tuijottaa pimeän luolan perälle heijastuvaa kangastusta ulkona väräjävästä todellisuudesta.  

Sitä on aika vaikeata selittää ”normaalilla maalaisjärjellä varustetuille”, eli en edes yritä.  Tietysti sattuu kun täräyttää vasaralla peukaloon, vaikka elämä muuten olis pelkkää illuusiota. Joopa joo. Joskus sattuu hassuja tilanteita, kun olen esimerkiksi kirjoittanut jonkin sanoituksen ja joku soittaja kysyy oppiarvoa, aivan kuin se jollakin tavalla oikeuttaisi ”laulun sanoman”, jota ei nähtävästi ole aivan ymmärretty ja epäillään olenko sitä ymmärtänyt itsekään. Pitäisi tietysti ottaa kanssaihmiset vakavasti, mutta aina se ei onnistu. 

Mitähän jos joku pitempi teksti menisi joskus läpi, olisi siinä sitten luultavasti lisää selitettävää. Eli ensin olisi se itse teksti ja sitten se pitäisi jotenkin kääntää selkokielelle tai laatia selitysosa niin sanotusti jälkikäteen. Aikoinaan tein jonkin aikaa niin sanottuja selkokielisiä uutisia eräässä kansallisessa radioyhtiössä. Siihen aikaan se oli lähinnä sitä, että puhuttiin, eli esitettiin se selkeäksi kirjoitettu teksti h i t a a s t i.  

Nythän sieltä voi näköjään nauttia yhdeltä kanavalta jopa nyheter på lättsvenska, eli siitä kiva aatos että jos se vastaava olisi suomeksi vaikkapa ”uutisia helpposuomeksi” ja niitä sitten joku helpposuomen ääntämysalueen mestari tai vast. tiedot lukisi, eli puhuisi, eli esittäisi ja asia ymmärrettäisiin helposti. 

Tietysti siltä ääntämysalueen mestarilta pitäisi edellyttää jopa noiden kansankielessä mukamas vierasperäisten kirjainten, kuten deen, geen ja been ääntämysosaamista.  Löytyyköhän sieltä vielä sellaista henkilöä, vai ovatko kaikki ääntämysvelhot jo eläkkeellä, kuten nyttemmin jopa koko kansan Jari Aula.

Toivottavasti kaveri muistaa olla hiljaa paikallisjunassa, ettei käy niin kuin eräälle Esko Riihelälle ja eräälle Pentti Fagerholmille kun nousivat Ilmalan seisakkeelta junaan ja juttelivat jotain siinä, niin joku matkustajista karjaisi: ”Radio kiinni!”.

Jätin aika nopeasti sen selkoprojektin aikoinaan ja keskityin kaikenlaiseen flanööriin nojailuun, kirjoitteluun sekä soitteluun, kenties jopa liikuntaan, mutta en urheiluun. Aivan niin. Olenkin lähes kaikkea vastaan täällä äärilaidalla,  ja joo, kyllä muakin ärsyttää edelleen, että siltä kissantappajalta pyydetään kaikenlaisia lausuntoja, siinä suhteessa mielipiteeni on muuttumaton.     

Flunssapäivitys. Laskeskelin tossa päiviä ja päivittelin kuntoa, mutta sitten puoliso huikkasi olkkarista kuin vastaukseksi että ”se on se neljätoista päivää”.  Neljätoista päivää, tosin ilman kuumetta, mutta tässä kunnossa? 

No, voi olla.

Saatiin vihdoin torilta multaporkkanoita, hävitin Lidlin pestyt petosporkkanat jääkaapin vihanneslaatikosta. Keitin äsken kahvia ja otin jotain fluzink-troppia. Flunssanalku oli kuluvaan aamupäivään saakka ihan ok, mutta kun kajakit oli roudattu uimahallilta takaisin melojien vajalle, alkoi tuntua siltä että kunto pettää. Vielä eilisiltana harjoittelin uimahallilla niin sanottua ”balance brace” tasapainoilua poolokajakilla. 

Tänään en sanonut mitään, mutta jätin iltapäivän melalenkin väliin. Ajattelin että ehkä ihmettelivät vetäytymistäni jäisestä hankkeesta. Sitten ajattelin kyllä, että ihmisiä noin keskimäärin kiinnostavat enimmäkseen niin sanotut omat asiat, eli jos en olisi hihkaissut kaverille, että hankkii jostain kyydin kotiin sillä minä lähden nyt, tuskin kukaan olisi mitään edes huomannut. Keskittyivät siellä ns olennaiseen mitä luultavimmin.  

Kun olin irrottanut taakkatelineet katolta ja peräkärryn sammahdin muutamaksi tunniksi sängyn pohjalle. Kiva kun oli talkooväkeä päivällä kajakkeja ja välineitä siirtämässä. Ajat ovat kuulemma niin vaikeat ettei porukkaa talkoisiin enää tule, mutta ilmiö ei koske melontaseuraamme, jossa ei nähtävästi kukaan keskity ns. (primaari)narsismiin ym. yltiöyksilöllisyyteen. Tai jos heitä on, he ovat jossain näkymättömänä vähemmistönä. 

Voisin vähän pilkata tämän(kin) tekstieditorin tavatonta oikolukukykyä taas vaihteeksi. Erityisesti ärsyttää kun kirjoittaa lyhenteen ns perään sen pisteen niin seuraavan sanan alkuun ilmestyy ”automaattisesti” suuri alkukirjain. Helvetti! LibreOfficen tekstieditori muuten osaa jostain syystä välttää tuon edellä mainitun kummallisuuden. Tuollainen keskelle lausetta ilmestyvä sana suurella alkukirjaimella jonkin lyhenteen jälkeen kadottaa tehokkaasti ajatuksen asiasta josta on kirjoittamassa. Olen muutoin pitänyt tästä editorista ja georgia-fontista. No, ehkä siirryin takaisin LibreOfficeen. 

Niin, mistä olinkaan kirjoittamassa, tuskin muistan enää, ehkä päivän tapahtumista tahi alkavasta flunssasta jota tuskin enää pystyn mitenkään torjumaan. Vanha sanonta kuuluu, että ”flunssa kestää hoidettuna kaksi viikkoa, mutta hoitamattomana jopa neljätoista päivää”. Olen ollut vuosien varrella huomaavinani, että edellinen lainausmerkkeihin laitettu lausahdus pitää suunnilleen paikkansa, myös siinä suhteessa että neljäntoista päivän ja kahden viikon ajanjaksolla on vissi ajatuksellinen ero.  

Niin. 

Kohta, kohta, kolmen tunnin päästä!  (kesäaika)

Aikoinaan eräs henkilö, muistaakseni suurella amerikanmaalla, eli Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa arveli havainneensa niin sanotun ”lopullisen totuuden” haisteltuaan erästä liuotinta. Asian dokumentoimiseksi hän päätti varata käsille paperia ja kynän kirjoittaakseen tuon lopullisen totuuden muistiin ja niinpä hän sai kuin saikin jotakin ylös haisteltuaan seuraavan kerran liuotinta. Lappuun oli raapustettu: ”kaikkialla haisee bensiini”. No niin, sehän tosiaan tuntuu vievän eli nykyisinkin osuvan lähelle lopullista totuutta. 

Hyväuskoisten Sanomien (hs.fi) ustispodcast mainostaa itseään tietsikan ruudulla: ”Keskiluokka joutui bensa- ja korkoahdinkoon.” Niin, kaikkialla haisee bensiini, jopa Hyväuskoisten Sanomien keskiluokkaisessa uutispodcastissa. Uutispodcast on tallenne jota en kuuntele ja jota tämän onnettoman tekstieditorin oikolukuohjelma ei tunne. Silti vain vilkaisu tietsikan ruudulle riittää siihen että kaikkialla haisee bensiini. 

Tuo tinneriä tahi vastaavaa päihdettä impannut saattoi siis olla jossain suhteessa oikeilla jäljillä sen lopullisen totuuden suhteen? 

Kiitos ja anteeksi!

Näin siis ”jotain tapahtuu, mutta ette tiedä mitä se on, vai tiedättekö herra Virtanen?” Tämä keskinkertainen yritys kääntää Robert Zimmermanin tekstistä nostettu pätkylä, ei ehkä aivan tarkasti, mutta ajatus mahdollisesti säilyttäen ja ehkä tuo herra Virtanen vastaa suunnilleen sitä ”Mister Jonesia” joka on rapakon takana mahdollisesti keskiluokkaa edustavaa miestä kuvaava ilmaus. 

(Ballad of a thin man. (Something is happening, and you don’t know what it is, do you Mr Jones?))

Laulun tekijää otti päähän merkityksetön journalismi. Tämä teksti ”tapahtui” ehkä vuonna 1965 tai hieman aiemmin. Tuo purkaus on ehkä jäänyt mieleeni siksi, että eräs jo edesmennyt tuttava ja muusikko piti Dylanista kuin hullu puurosta ja esitimme joskus 1970-luvulla joitakin Zimmermanin kappaleita yhdessä. Käydä nyt merkityksettömän (Thin man) journon kimppuun kokonaisella biisillä taisin ajatella tuolloin. 

Kun on vuosikymmeniä välissä, joutuu turvautumaan kaikenlaisiin, vähän epävarmoihin ilmaisuihin kuten ”niin taisin tuolloin ajatella”, vaikka taitaa olla niin ettei minulla ole enää minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä tuolloin oli ja mitä mahdollisesti ajattelin. Muistot ovat niin sanotusti himmeitä, varsin himmeitä. Eikä se johdu käytetystä nuottiöljystä vaan vuosikymmenistä.

Niin, minulla taisi tuolloin olla Yamaha -merkkinen akustinen teräskielinen kitara ja yksi Fender Stratocaster  sunburst värityksellä ja vaahteraotelaudalla, nykyään, ehkä noin 50 vuotta myöhemmin suosin stratoa ruusupuuotelaulalla jostain, ehkä jopa itselleni tuntemattomasta syystä. Sellaista on soittaminen, sellaista se on aina ollut.  Ja. Sitten ovat ne kaikenmaailman biisit jotka ovat soljuneet käsien läpi ja ne biisit jotka olen säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut, nekin hämärinä muistoina vain niitä muutamia lukuunottamatta jotka ovat edelleen niin sanotusti ohjelmistossa.

Myöhemmin, taisi olla viime vuonna, eräs analyytikko kehui Washington Postissa Zimmermania laululyriikoiden Picassoksi, sillä esimerkiksi juuri tuo aiemmin mainittu kappale on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin. Siis ainakin analyytikon mielestä, en tiedä miten asia Teidän mielestänne mahdollisesti on, en edes kysy.