Blogi

Sähköposti toimii hyvin vain jos ja vain jos ”tavattoman älykkäät ominaisuudet” ovat päällä. Tämä on se muun muassa Haminassa toimiva hakukoneyhtiö joka näin ilmoittaa. Jostain syystä käytän edelleen myös heidän postilootaansa. No. Niin. Nyt se pyytää että laita ”ne” päälle, tämä on jotenkin naurettavaa, tai minun huumorintajuni on jotenkin kiero. Ilmeisesti. Valitettavasti. 

Suorastaan helvetillistä, mutta sivuutan tämän suhteellisen pienen asian ilman huomattavia henkisiä vaurioita. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu. Nythän täällä (Fredrikshamn) höpistään muun muassa tangon pinnoittamisesta. Kunnallispoliitikkojen kalliista tangosta rapisee pinnoite ja se pitäisi pinnoittaa uudelleen. Uskomusarvion mukaan homma maksaa noin puoli miljoonaa. 

Jos minuun on luottaminen ja kunnallispoliitikot päättävät pinnoittaa tangon, homma maksaa noin puolitoista miljoonaa, mutta Yle on julkaissut myönteisen uskomusarvion kustannuksista ”päätöksenteon tueksi”. Sanon itsekseni ”näköjään”, vaikka muita ei ole huoneessa, siis läsnä. Arvelen sarkastisesti että se ”jättilipputangon” noille paukapäille myynyt sosialidemokraattien kansanedustaja pitäisi niin sanotusti ’nostaa tikun nokkaan’. 

Oliskohan ollut niin, että tämä Kimmo putosi välillä eduskunnasta ja myi sitten muun muassa lippuja ja tankoja. Ei helvetti, tämä kuulostaa jotenkin koomiselta, mutta voitte tietenkin tutkia asiaa, eli jos teillä ei satu olemaan parempaa tekemistä saattavat vuoden kulua esimerkiksi moisen ’kimmo-tutkimuksen’ parissa. Joskus kauan sitten muistan tämän Kimmon vantaalaisena kaupunginvaltuutettuna, juuri niihin aikoihin kun Jukka ”isä” Peltomäki johti puhetta valtuustossa. Äsdeepeen edustajia hänkin. Niitti siellä mainetta mutta ei niinkään kunniaa. Niin. Siitä on jo todella kauan. Ehkä minun pitäisi jo unohtaa se?

Ilmeisesti eräässä Tammion saaressa itäisellä Suomenlahdella yöpyi alkuviikosta Ylen toimittaja. Journalisti sai vettä myllyynsä, sillä hän ”kuuli yöllä hävittäjän lentävän”. En laita tähän oheen karttaa, katsokaa itse.  Onhan näitä ollut kaikenlaisia luovia ihmisiä jotka ovat kuulleet yhtä sun toista ja lisäksi se yksi turkulainen muusikko jopa näki satelliitin lentävän sekä Rööperin kuun ja sorvasi siitä jonkinmoisen hitin. 

Asuin pitkään Rööperissä. Kaupungin kirkkaasta valaistuksesta johtuen kuun saattoi parhaiten havaita Sinerbrychoffin puistossa. Siitä minulla on kaunis muisto, eli minä ja naiseni siellä Koffin puistossa. (Sano vaan reilusti Koff) Siinä lähellä on myös mainitun olutpanimon museo. Ehkä Tammion saaressa nukkumista yrittänyt Ylen toimittaja väsää hävittäjän lennosta myöhemmin laulun esimerkiksi tyyliin ”Ma havittajan kuulin ja sitä linnuksi luulin”. Ehheh-heh-heh-heh, valitettavasti, valitettavasti. Me muut oltiin vaan tyytyväisiä ilmavalvonnan korkeaan tasoon, sano.-

Antakaa mun kaikki kestää, kyllä mä kestän, melkein kaikki mä kestän ja kärsin niin, että niitä (kärsiä) on nykyään jo kaapit pullollaan. 

Piti kajota erääseen toiseenkin ’aiheeseen’, mutta ehkä siitä journalistisesta syndroomasta joskus myöhemmin. Voi pyhä Sylvi!

Meditaation kynnyksellä. Ajatus ei aina tyhjene vaan pikemmin täyttyy. No niin, hengitä syvään, no ei nyt noin syvään, mutta aika syvään. Hengitä aika syvään. Ajatukset ovat kuin poutapilviä jotka lipuvat hiljalleen taivaalla. Hengitä niin ettei jää muuta kuin se avara mieli siihen, kun jääkaapin kompressorin tasainen jumpsutus tyhjentää ajatukset sinne poutapilviselle taivaalle. 

Kumma juttu, etteivät nämä ajatukset millään lakkaa kulkemasta, ei, singahtelemasta sinne, tänne. Odotan sitä keskittynyttä rauhaa pimeässä, suljettujen silmien takana, täällä on ihan tajuttomasti virtaavien ajatusten näyttöjä, suljettujen ovien takana, doors of perception, minä tunnen tämän viheliäisen tilan, totisesti.

Kannattaa pistää jotain koneilla duunattua mindfullness-muzakkia soimaan jostain hevonkuusen suoratoistopalvelusta. Kun pääsis tästä sateisesta maanantaista pilviseen tiistaihin, ehkä sitten loppuviikosta ois jo aurinkoa ihan täydeltä terältä. Elämä kuulemma koettelee silloin tällöin, ehkä juuri se pistää tajunnan virtailemaan minne sattuu ja puhumaan vierasta kieltä. 

Vreemde taal, yritin kerran selittää niille, että se loppujen lopuksi on melkein kuin ruotsia tai ainakin kuin tanskaa. Suomi on kuin puhuis suomittua kieltä, ei siis mikään kuuma peruna, perkele, vaan perattu ahven suussa. Arabiasta kaikkine konsonantteineen tässä mainitsematta. الحمد لله 

Jääkaappi hurisee edelleen ja meditaation ohjaushenki(lö) kehottaa muodostamaan uloshengittäessä voimakkaan om-äänteen ja myöhemmin hokemaan ehkä ”minä olen”, tai ”soo ham”. Ajatukset syöksyvät taivaalla kuin terävät tikarit jääkaapin ikuisessa huminassa.  

Jokainen epäkelpo lause alkaa ulkomaalaisperäisellä lauseenvastikkeella. Kävellessään mutisi. Ajatus mutisi siis kävellessään ulos jääkaapista jonka kompressori piti omituista surinaa ja pakotti katsomaan onko ovi kenties jäänyt auki ja karkaako kylmä pihalle. Meditaation ohjaushenki(lö) kehottaa ajattelemaan jotakin henkistä johtajaa kuten Jumalaa tai Budhaa tai Rumia tai Allahia. Voitaisiinko yksinkertaisesti mainita vain ”uskovaisten jumala”?

Osho on selkeästi erotettu tuosta porukasta, sillä kävi ilmi että hän omisti toistasataa Rolls Royce autoa, varat autojen ostoon oli ilmeisesti saatu lahjoituksin. Papin kännykkä soi jossain pyhätössä, ehkä Kansallis-Osake-Pankissa, siellä aina ystävä. Jumala antaa kappalaiselle joitakin käytännön ohjeita, kuunteleeko SuPo? Kaikki vastikään hankitut tiedustelutiedot julkistetaan kenties viidenkymmenen vuoden  jälkeen. 

Salaisten palvelusten henkilö odottaa aistien porttien aukeamista kuulokkeet päässä. Tiedot välitetään eteenpäin kunhan niitä on. Entinen ulkoministeri pisti muuten tiedustelujaoksen tutkimaan mun blogia aikoinaan, kun arvostelin häntä lievästi. Oli huvittavaa, että siihen löytyi tuolta oppositiososialidemokraatilta niin sanottua poliittista tahtoa. Ilmeni ilmeiseti että olen aika vaaraton?

Mutta niin, ajattelu, se jatkuu… 

Tuli yhdestä jutusta mieleen että liika on aina liikaa ja kohtuus on aina liian vähän. No, senhän jo tiesit? On liikaa että jatkosarjoja jakeleva firma teki siitä Denzel Washinton’in (nykyään ikämiesoletettu, 71) tähdittämästä, ehkä menestysleffasta sarjan, sitä elokuvaa voi nyt mainita kohtuudeksi kun katsoo tuota sarjaa johon saattaa tulla vaikkapa jatko-osina toinen kausi, kolmas kausi, jne. 

Jännää kun luulee ensin katsovansa jotain uutta, mutta huomaakin sitten aika pian että tämä on siitä samasta kirjasta väännetty jatkosarja.  Niin se alkuperäinen on Philiph Nicholson aka A.J.Quinnel: Man of Fire 1980, siitä sitten ranskalais-italialainen elokuvatuotos 1987, Tony Scott’in ohjaama elokuva 2004 ja parikymmentä vuotta myöhemmin Netflix sarja. 

Ai hemmetti, miksi minä ajattelin tuota, no, sattui tulemaan silmille siellä Netflixissa, sillä meillä on tilattuna ”yksi ruutu” kahden hengen talouteen ja tietysti muitakin suoratoistoja kuten näköjään Hbomax just tällä hetkellä. Joku niitä öisin katsoo. Itse olen antanut Karoliina Kudjoin lukea itselleni yhtä tanskalaista romaania, Sissel-Jo Gazan: Yksi pisara, sitä Mia Thiel-Jensen sarjaa, pitkä kuin nälkävuosi, tallenteeksi luettuna yli viisitoista tuntia. 

Ehkä olen laiska, tai sitten haluan vaan nukahtaa. Pidin aikoinaan Marcel Proust’in Kadonnutta aikaa etsimässä Erja Manton lukemana mitä parhaimpana unilääkkeenä, josta muistaakseni joku jopa suuttui hieman, siis siitä että mainitsin teoksen lukua unilääkkeeksi, mutta tottahan se siihen aikaan oli että siihen usein nukahdin. 

Jotkut toiset taas pitävät Marcel Proust’ia noin niin kuin yliarvostettuna ylipäätään. Näistä makuasioista sanoisin mene, lue, tiedä, mutta arvelen että aika monet ihan lukematta arvioivat Proust’in aika kehnoksi. Muistan kun sitä suomennosta aikoinaan kaupattiin jossain Suomalaisessa suurella hypellä ja huminalla, taisi olla joskus 1980-luvulla tai mistä minä mitään enää muistan. 

Olin nuori ja köyhä, jouduin lainaamaan kirjat ja haaveilin että minulla olisi joskus varaa ostaa koko sarja kirjahyllyyn jota minulla ei ollut. Myöhemmin sitten oli niitä kirjoja ja kirjahyllyjä, eli niitä kirjoja jotka olin joskus ostanut ja lukenut ja joihin en koskaan palannut, sittemmin pölyyntymässä siellä massiivisessa kirjahyllyssä. 

Vielä myöhemmin lahjoitin niitä pölyisiä niteitä ja osan taisin viedä kirjaston kierrätyshyllyyn, josko niitä vielä joku joskus lukisi. Ja nyt vieläkin myöhemmin niitä on alkanut taas kertyä hyllyyn, aluksi muutama ja sittemmin muutama rivi. Niitä kirjoja jotka olen lukenut ja joihin en yleensä enää palaa. Siellä on kaikenlaista Infinet Jest’istä aina Hari Kunzrun Red Pill’iin. 

Ja sitten aina joskus, välillä, silloin sun tällöin ajattelen että minun pitäisi yrittää julkaista joku noista käsikirjoituksista jotka lojuvat toimettomina eräässä pilvipalvelussa. Mutta en tee asialle kuitenkaan mitään. Itse asiassa yritin taas, tuossa muutama viikko sitten lukea ruudulta niistä ensimmäistä arvellen, että vähän ’editoisin’  tekstiä, mutta totesin homman työlääksi ja se jäi sille hyvän ajatuksen asteelle ja tallentui takaisin sinne bittiviidakkoon. Kirja, mukamas, niinpä niin, liika on aina liikaa. 

Olen tässä yrittänyt (olla lukematta yhtä ainutta uutista) ja onnistuin ihan koko päivän, kun oli muuta tekemistä. Jotenkin ärsyttänyt viime aikoina, ihan  alvariinsa, niin, ja tänään(hän) on ollut vapunpäivä. Kävin juoksulenkillä ja pistin saunan kiukaan alle tulet. Aika hiljaista oli hiekkatiellä onneksi, ehkä tää ns. arkipyhä vaikuttaa, tosin maalaiset luulee tai pikemmin tietää, että tie on vain heidän autoille. 

Jotenkin kirkastui vasta tuossa illansuussa kunnolla, että on vappu, en oikeastaan muistanut, oli vähän remonttia, eli muutostöitä mökin keittiössä ja sen sellaista. Puuseppää aina tarvitaan? Tosin en ole, mutta jonkinmoinen rusnari ehkä. Ehheh-heh-heh!  Täytyy kyllä sanoa että on aika erikoista juosta lenkkiä näillä sivuteillä, onneksi sitä autoliikennettä on aika vähän.  

Harmitti kun oli hyvä keli, etten töiltä ehtinyt kajakilla lahdelle. Jännästi se vaan on niin ettei autoilija väistä kapealla sivutiellä, vaan jalankulkija hyppää käpeikköön kun se auto sieltä ”tulee”.  Pari kertaan on ollut aika tiukka tilanne.  Kaikenlaisia Range-Rovereita ym. elintasoautoja. Ja se  BMW, niinpä niin. Älä ohita sitä. 

Muistelin, joo, aikoinaan, et merellä oli sellainenkin sääntö että ”se väistää joka pelkää”. Ja jotkut paatit kulki jopa Itäjärvellä automaatilla aivan kuin itsekseen, ’besättning’ hommaili jotain muita asioita, joi kahvia, kävi syömässä. Kongoon liputettu perätuuppari.  Sitten oli se yks försti joka suunnitteli itselleen sellaista natsien sotilaspukua, piirteli tietsikalla. 

Istun saunan kuistilla, juon sokeritonta limsaa ja ajattelen että on hienoa tässä. Ja tämä limsatökki, ihan aitoa Jaffaa, tosin Lidlistä, eli en huomannut että vitosen pakki ei ollu sitä perinteistä keltasta Hartwallia, vaan aivan ihmeellisen makuista, jonkinlainen hedelmäpommi. Saatan lämmittää saunan lähes joka ilta ja pihakoivuun pukkaa lehtiä. 

Koivu ja tähti se on täällä maamerkkinä. Sadun juoni? Muistanko sitä mitään?  Björken och Stjärnan. Näytä minulle suomalainen joka lausuu helposti ’stjärna’, no ehkä heitä on, varsinkin sen jälkeen kun se yks artisti julkaisi sen kappaleen, ’vem tänder stjärnorna’.  Eva Dahlgren se oli varmaan. Ehkä viheriä laakso. Kahden kukkulan välinen alue, dal. Lapset löytävät kotiin kahden pikkulinnun opastamina. 

Olen löytänyt tähän vihreään meren rannikon laaksoon, enkä ole enää halunnut minnekään pois. Onko se kodin merkki? En ole tuntenut aiemmin mitään asuinpaikkaani tai asuntoa varsinaiseksi kodiksi sen jälkeen kun aikoinaan kotoani läksin, siis joskus 1970-luvulla. Mutta en ole enää varma oliko sekään koti. Se oli Kotkansaarella. Tämä voisi nyt olla minun koti tässä, punainen tupa, sauna, ulkohuussi ja liiteri. Aika etäällä Kotkansaaresta, aika etäällä ihan kaikesta.

No nyt pukkaa jo melkein tippaa linssiin. Surua puseroon. En kuitenkaan itke, toivon vaan ettei täältä enää tarvisisi lähteä minnekään. Puhuttiin puolison kanssa siitä kaupunkiasunnosta vastikään. Siitä pitäisi päästä, mutta miten? En osannut sanoa. Onneksi on kevät ja kesä pian edessä. Mietitään asiaan syksymmällä, ehkä.

Hyvin hoidetut hampaat? Kuka niistä aikoinaan vitsaili, ehkä eräs brittisosiologi muistaakseni? Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa asuvien ”hammaskuvat” niissä kait lähinnä ’high school yearbook’ kirjoissa aiheuttivat vitsailua, no, niistä myöhemmin vaikutti aivan kuin kehkeytyneen myös tuo aito ja typerä facebook-alusta. Mutta hän ei ollut Jean Baudrillard joka myös irvaili Hollywood-hymystä ja ’simulaatiosta’, niin, sitä paitsi viime mainittu oli ranskalainen ja filosofi. 

Ai että mua nyt harmittaa, ettei kaikki parikymppisenä luettu enää muistu millään mieleen. Tein jopa hakuja, mutta ei. Eikä hän mielestäni ollut analyytikko Bertrand Russell, filosofi hänkin.

Kissan olemassaolo tässä juolahtaa mieleen ja eräs toinen ranskalainen filosofi jonka taloudessa myös eleli kissa. Ajattelen välillä sitä kirjettä japanilaiselle ystävälle, joka on minua aina suunnattomasti huvittanut! Niin, ranskalaisia filosofeja, niitä niin sanotusti piisaa, mutta tarkoitan nyt Derridaa. 

Ajattelenko koskaan siinä saunaan mennessä riisuutuessani, mitä kissamme mahdollisesti tuumaa alastomuudestani? Täytyy sanoa, että enpä juuri. Russell puolestaan arvuutteli kissa olemassaolosta, eli jos kissa jää sinne huoneeseen ja itse poistutte, että onko se siellä edelleen. Tuota olemassaolon todistamista on pohdittu myös useissa avaruuteen sijoittuvissa tarinoissa. Tosin nuo tarinat voisi nykyään sijoittaa vaikkapa tavalliseen yksiöön, missä ihminen yksin asuu, eikä enää usko niiden olemassaoloon jotka eivät ole välittömästi nähtävillä ja läsnä. 

Hemmetti! No, tänään kävi kuitenkin niin, että hampaani todettiin hammashoitajan vastaanotolla hyvin hoidetuiksi. Vaikka Hollywood-hymyä minun pärstästäni ei enää lähde, en tiedä onko koskaan lähtenyt. Ja puolen vuoden päästä sitten taas uudelleen jos ikää piisaa. Aikaa piisaa tässä maailmassamme joka tapauksessa olit itse täällä tahi et. Jotenkin se varmaankin liittyy vanhenemiseen, että tulee tuo ’jos ikää piisaa’ silloin tällöin mainittua. 

Mediassa on viime aikoina ollut aika paljon juttuja jotka viittaavat lievää vahvempaan alkavaan sotapsykoosiin. Niin, ei olis taas pitänyt ollenkaan vilkaista, mutta näköjään nyt on haarukoitu jo ”sodanaikaisten” ruokakauppojen määrä tässä maassa. 

Tehdään juttu ja pannaan joku huoltovarmuuskeskuksen setämiesoletettu kommentoimaan, että ”sodan riski on pieni”. Jos se olisi kovin pieni siellä pienessä huoltovarmuusmielessä, ei kait tuollaisia katsauksia tarivitsisi tehdä?

No niin, tämä vain sellaista täysin tyhjänpäiväistä retoriikkaan, jota syntyy kun moisia katsauksia tarkastelee. 

Niin, olihan siellä myös se ”päivän Vornanen”. Hyvä, hyvä!

Voittaa melkein eilisen ”Jauhelihakastiketta hyväosaisten odotushuoneessa”  ta, ta, ta! 

Tuulee, ulkoiluttaisin koiraa mielelläni myös papiljotit päässä, mutta minulla ei ole koiraa. Eikä taida olla papiljotteja, ehkä puolisolla on jossain jemmassa, en tiedä. Varsinkin vanhemmiten ihmiselle kertyy kaikenlaista aika turhaa tavaraa erilaisiin varastoihin sun muihin kaappeihin. Vain tuuli ja linnut tässä rannalla ja ma. 

Muutama vene on laskettu ja pohjatuuli viilentää.  Olen yli kuusikymppinen, joten voin varmaan paljastaa, että liikun täällä Länsi-Siperiassa varsin vaihtelevissa asukokonaisuuksissa. Tosin näin lyhyeen fledaan, ei tuosta eräästä (klikki)otsikosta lainattuja ”papiljotteja” luultavasti saa kiinni ilman jotain sideainetta. Vai että papiljotit päässä? Lisää varmaankin niitä ”klikkejä”, minkä tyyppisestä otsikoinnista kyseinen media mukamas taannoin luopuikaan? 

Sama aviisi ja siellä juttua siitä, että ”vaikuttajat” ovat blogeineen ja saitteineen siirtyneet maksumuurin taa. Tätä mytologisen taruolennon omaa saa toistaiseksi lukea aivan ilmaiseksi.  Noilla ”vaikuttajilla” on jostain syystä runsaasti seuraajia. Haluaisin tässäkin yhteydessä korostaa, ettei se ole hullu joka pyytää, vaan se joka maksaa. Kysymys on ilmeisesti joistakin Meta-konglomeraatin Instagram sivuista, joista ei kuulemma edes media voi ottaa ruutukaappauksia? Näinköhän todella on? En ryhdy asiaa tutkimaan, sillä en viitsi moisesta tirkistelystä maksaa.

Joku ”somevaikuttaja” on kuitenkin lähettänyt Hyväuskoisten Sanomille otteita maksullisesta sisällöstään. Todella houkuttelevaa! Jos maksatte Hyväuskoisten Sanomista, menkään nyt ihmeessä ”klikkaamaan”.  Ehheh-heh-heh. Setäoletettua tässä hieman huvittaa moinen tirkistely. 

Päivän sana on kuitenkin jälleen kerran jauhelihakastike. Finnarin tehokkaat kokit ovat moista sotkua tarjoilleen parempiosaisille lentokentän ”loungessa”. Olisikohan ”odotushuone” oikeampi ilmaisu, tässä tapauksessa ”hyväosaisten odotushuone”. Jotkut lentokoneella lentäneet varmaankin muistavat millaista pseudopöperöä niissä tarjoillaa ja odotushuoneessa nyt jatkeeksi kuulemma jauhelihakastiketta. 

Hupia seuraa vaatimaton ’poliittinen’ paikalliskatsaus: 

Surulipputanko, Fredrikshamn. 

Falloksen säilyttäminen näyttää olevan tärkeää fasistille (kok) ja fasistin parhaalle kaverille (vihr).  ”Maamerkki”, maamerkki kenelle? Jos kunnostuksen alustava kustannusarvio on puoli miljoonaa euroa kuten ylen uutiset kertoo, niin arvaatte varmaan paljonko ”suurlipputangon” kunnostaminen lopulta maksaa. Ehheh-heh-heh. Vasemmistolaisten pitäisi ymmärtää että kokoomuslaisen paras kaveri on usein vihreästä liitosta, kuten tässäkin surkuhupaisassa tapauksessa. 

Huomauttaisin vielä, että kuvan jokirannan maan omistavat muistaaksein ”rannan riistomiehet”, mutta minä omistan maiseman…

Niin. Kun olemme olemassa tässä aivan itärajan tuntumassa, näkyi sieltä toiselta puolelta muutama yö sitten valoa. Siis eräänlainen valopatsas itäisellä taivaalla, joka lähes keskeytti rauhaisan urinointituokion puuseen välittömässä läheisyydessä. Ajattelin ensin että minua on siunattu elämäni ensimmäisellä ufohavainnolla, mutta puoliso palautti minut maan pinnalle ja sanoi valopatsaan olevan itärajan takainen valonheittäjä. Mikä pettymys taas! Ainoastaan rajantakainen valonheitin? Hemmetti!

En ollutkaan pitkään aikaan edes ajatellut ufoja, saati Espoota. Nuo kaksi asiaa liittyvät mielellään syvissä aatoksissani yhteen, sillä asuessani hetken aikaan Tapiolassa stadissa vallinneen tavattoman vuokra-asuntopulan aikoihin edellisen vuosituhannen loppupuolella, kauhistuin eräänä aurinkoisena kevätpäivänä havaitessani erään Juhan af Grannin istuskelevan vain muutaman pöytärivin päässä, nauttiessani eräässä paikallisessa sylkylässä suurusta. Niin, kaverihan oli niin sanotusti muun muassa teeveestä tuttu. 

Aika aivan kuin hidastui, tuntui siltä kuin olisin odotellut 72 tuntia kestävää nimipalvelinten päivittymistä siinä aterioidessani tuota outoa ilmestystä tuijottaen tuossa kenties jumalten hylkäämässä syöttölässä, niin, ruokalassa jota ei luultavasti enää ole vallitsi hyvin erikoinen tunnelma, mikä ei ollut missään mielessä sellainen kotoinen, kuten esimerkiksi kapteenikatu yhdentoista paikkeilla stadissa sijaitsevassa Sea Horsessa, saati silloisessa pursimiehenkadun Ankkurissa. Niin, tuo Sikala siellä kapteeninkadulla on edelleen, ja oli ennen kuin Kapteeninkatu muuttuu Ylen Kotikaduksi tahi mahdollisesti Hannes-pullaksi.

Pitäisikö tuo tapaus lisätä Elämäni Järkytysten Kirjaan? Ehkä. Ufot ovat jossakin määrin kammottaneet minua, sillä edesmennyt isoisäni kuului paikalliseen ufokerhoon ja myös edesmennyt isäni keräili kaikenlaista epämääräistä kirjallisuutta, kuten Erich von Dänikenin hölänpölänteoksia. Hänen kirjahyllyssään oli kunniapaikalla esimerkiksi edellä mainitun sveitsiläisen kirjailijan teos ”Takaisin tähtiin”, jota ympäröivät erilaiset, lentäviä lautasia ynnä muita ihmeellisiä ilmiöitä käsittelevät kirjalliset tuotokset.

Niinpä niin. Kun asiaa viimeksi tiedebarometrissä kysyttiin, muita enemmän ufo-havaintoihin luottivat perussuomalaisten kannattajat (44%) ja Pohjois- sekä Itä-Suomessa asuvat (32%). Kun myöhemmin aivan omaan yksityiseen eduskuntaryhmäänsä eriytynyt persupoliisi kulki öisessä stadissa tykki taskussaan, pitäisikö tuota suhteellisen tuoretta tiedebarometrin tulosta pitää eräänlaisena selittävänä tekijänä. No jos ei, se pitäisi ainakin muistaa. 

Omien sukulaisteni eräänlainen aikalaishulluus ajoittuu muistaakseni pääsosin 1970-luvulle jolloin esimerkiksi Yhdysvaltain silloinen presidentti (1977-1981) Jimmy Carter Junior katsoi taivaalle ja luuli Venus-planeettaa ufoksi.  Noihin aikoihin isänisäni vietiin ainakin kertaalleen lataamoon puimaan vahvaa ufo-kokemusta, puhumattakaan hänen silloisesta aikeestaan polttaa eräs asuintalo poroksi sinne piintyneiden okkulttisten voimien karkottamiseksi.

Ehheh-heh-heh! Ajaudun tässä hiljalleen aika etäälle noista Espoon kokemuksista joihin Johan af Grannin näkeminen luonnossa ilman muuta kuuluu. Tuo outo henkilö siinä, ravintolan pöydässä ruokailemassa kuin ulkoavaruudesta saapunut, mutta kuitenkin teeveestä tuttu humanoidi. Lautanen ei kuitenkaan lentänyt vaan pysyi annoksineen tukevasti ravintolan pöydällä.

Ja kämppäkin Tapiolan kupeessa oli onneksi vain väliaikainen.

Miten se tuntuikin niin hyvältä kun sai, niin, sai tsetin, en ollut vielä kovin vanha, mutta en kovin nuorikaan, sillä jouduin ihan itse maksamaan sen ajokoulun isolla roballa. Meillä ei ollut perheessä koskaan autoa, eikä kummallakaan vanhemmalla ollut ajokorttia. Ajattelin niitä ensimmäisiä ajeluja pimeällä kun hoidin puolison sukulaisen asioita viime yönä ja kävin hakemassa saattajan kotiin sairaalan päivystyksestä. 

Täällä on helvetin vähän liikennettä öisin. Tuon vähän isomman kaupungin ABC-asema oli näköjään auki illalla yhdentoista jälkeen. Tiedä, vaikka siinä olisi vieläkin 24 tunnin kahvila ja jonkinmoinen marketti. Täällä, läntisessä Siperiassa, rajan pinnassa. Tämä vanhojen ihmisten maa. En mitenkään erityisesti kannata autoilua, mutta se on täällä aika välttämätöntä näinä aikoina. Mutta en siis valehtele ja väitä etten autoile. 

Mutta olihan heillä siellä ”ykköshaastattelussa” valtiovarainministeri, joka valehtelee sujuvasti. Seurailin ””merkittävää mediatapahtumaa” hieman. Myös näkemysläpyskä Hyväuskoisten Sanomat oli näköjään runoillut jotain ympäripyöreää asiasta ja asian vierestä. Hupia kuitenkin herätti eniten nimetön, tiedotusvälineen näkemyksettömyyttä edustava, Espanjan pääministeriä käsitellyt pääkirjoitus. 

Uskooko noiden juttuja kukaan? Epäilen että eivät edes he itse, mutta tietysti täytyy kirjoittaa siitä mistä sitä pätäkkää heruu.  Varmaan siellä on se tavanomainen ”business as usual” ja ”my or highway” -meininki. Oman tien kulkijat kirjailijoiksi tahi muille ”luoville aloille”.  Ja siitä saksihenkilöstä ja moottorisahavirkamiehestä sitten taas vähän eri näkökulmasta sitten vaalien jälkeen, esimerkiksi että ”pitäisi viedä hoitoon”. Ehheh-heh-heh-heh!

Joskus, hyvin kauan sitten oli keskustelua siitä, pitäisikö esimerkiksi uutisissa sanoa suoraan että joku on saanut potkut, vai käyttää ihmeellisiä kiertoilmauksia kuten ”vapautettu tehtävistään”. Vähän samanlaista ”journopolemiikkia” olen ollut havaitsevinani, kun pitäisi suoraan sanoa että joku valehtelee, mutta sen sijaan käytetään esimerkiksi ilmaisua ”muunneltu totuus”. 

Tai ehkä esimerkiksi Hyväuskoisten Sanomat voisi ”näkemysten” sun muiden pääkirjoitusten ja yleisönosastovuodatusten sijaan käyttää vinjetissä ilmaisua ”valheita päin naamaanne”. Ne puolitotuudet sun muut muunnellut ilmaisuthan on jo ajat sitten kuultu ja koettu siellä ns. keinoelämän kannattajassa.  Työ tekee tietysti vapaaksi, mutta sillä ei rikastu eikä se ole ”kivaa”. 

Ylen poliittinen ohjaus on tietenkin helppo ymmärtää kun katsoo hallintoneuvoston kokoonpanoa ja ylintä johtoa. Siellä ”köyhien ystävät”. Joskus aikaisemmin oli toisin, ja itse koin asian varsin omakohtaisesti, kun eräs päällikkö kertoi minulle, että minut voisi ehkä vakinaistaa jos tietäisi olenko lintu vai kala. 

Näin jälkeenpäin ajatellen, tuskin sitä tiesin nuorukaisena itsekään. Mutta oli kyllä perin varomatonta ja sinisilmäistä yrittää tuossa järjestelmässä eteenpäin ilman puoluekirjaa takataskussa, joillakin niitä saattoi olla jopa useita useissa takataskuissa ja aina tarpeen mukaan. 

Helvetti, miten minä tähän päädyin? Nykyään minulla on jopa jäsenkirja, mutta en ole enää työssä enkä toimessa, vaan suhteellisen vaaraton taruolento menneisyydestä tällaisessa sähköisessä päiväkirjan tapaisessa.   

Lintu vai kala? Amen. 

Satoi vihdoin lunta. Tämä on tuore havainto ja näyttää että ohut luipeite sulaa tästä itäisen Suomenlahden rannikolta varsin nopeasti. Tuulee 10 – 17 m/s. Pakkasta oli yöllä pahimmillaan 0,5°C. Kylmää siis rannikolla ja näillä erilaisilla pirunsaarilla, kuten Tiutisessa, Kirkonmaassa ja Rankissa jotka ovat aikojen kuluessa palvelleet rannikon asukkaita erilaisissa tarkoituksissa, kuten maan puolustuksessa ja työläisten asuttamisessa. 

Tarina kertoo että eräs tiutislainen pienyrittäjä rakensi edellisellä vuosisadalla saareen uuden talon. Kokoomuslaisen rakennustarkastajan kanssa oli koko projektin ajan jos jonkinlaista kiistaa, mutta kun pienyrittäjä sai talon lähes valmiiksi ja kysyi rakennustarkastajalta voiko talon maalata punaiseksi, myöntyi rakennustarkastaja heti ja sanoi että kaikki talothan ovat Tiutisessa punaisia. 

Aikoinaan joko Kirkonmaahan tai Rankkiin tuotiin jostain sisämaasta eli Savosta tahi etäämpää alokkaaksi eräs nuori mies. Hän ei suostunut juuri puhua pukahtamaan, mutta vastasi toisinaan kantahenkilökunnan tiedusteluihin: ”tuulee”.  

Kantahenkilökunta arveli, että kaverin päässä on jotain vikaa ja mies lähettiin pian yhteysaluksella takaisin mantereelle. Kun yhteysalus kiinnittyi Kotkassa, hyppäsi mies nopeasti aluksesta ja sanoi: ”jo lakkas tuulemasta”. Väitetään että tämä tarina on tosi. En osaa sanoa. Nyttemmin koko niin sanotuttu ’rantapyssy’ on lopetettu. Kuka enää muistaa mikä sen virallinen nimi oli?  Jotkut puolitutut palvelivat ja kärsivät noilla pirunsaarilla jopa yhdeksän kuukautta ja Tiutisessa kenties koko elämänsä. 

Somessa käy jonkinlainen ’poliittinen keskustelu’ kuten niin usein, eli ihan joka päivä. En taaskaan aivan ymmärrä? Mitä hyvää vantaalainen, jo näköjään ennalta valittu pääministeri, on tuomassa kotimaiseen politiikkaan? Tai no, jos eduskunnassa voimasuhteet muuttuvat, saadaan varmaankin Anders Behring Breivikin ’innoittaja’ vihdoin ajettua pois puhemiehen paikalta. Tai mistä minä tiedän, ehkä vantaalainen, tällä kertaa jo etukäteen valittu pääministeri on itse asiassa nykyisen puhemiehen parhaita kavereita. 

Hyväuskoisten Sanomista luin myös ilahduttavia epäuutisia, kuten että kokoomuslaiset haluavat Orpon jälkeen johtoon erään mäntyharjulaisen. Lisäksi eräs Häkämies (tuo merkittävä käännösvirhe, eli ”carbon monoxide man”) vaatii samassa läpyskässä lisää pituutta ja heti, mikä on hänen kohdallaan tietenkin aivan ymmärrettävää, sillä hän on erään itäisen työläiskaupungin kasvattina ollut aina ensimmäisten joukossa puolustamassa duunarien etuja yhteisrintamassa muiden vantaalaisten sosialidemokraatteja lähellä olevien pelto-, ynnä muiden mäkien kanssa. (whheh-heh-heh) 

Taistojen tiellä siis? No ei aivan, mutta muistamme, puhumatta muista niin sanotuista ’taistolaisista’, joita kukaan tuskin enää muistaa, että vastavoimat ovat vuosikymmenten kuluessa ahkerasti vandalisoineet kaupunkiin vuonna 1979 pystytettyä Leninin patsasta. 

V.I.Leninin muistomerkki oli itse asiassa Neuvostoliiton epäsuora lahja Tallinnan ystävyyskaupungilta, eli eräänlainen ”kommunistien juoni”. Kun valta vaihtuu niin patsaita kaatuu, sano.  Myöhemmin Kotkan kaupunki on siirtänyt patsaan sisätiloihin, maakuntamuseoon, jossa se ehkä edelleen jököttää. Luovutuspuheen piti Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri Karl Vaino, aiemmin Kirill Volnov. Kuka vanhaa muistaa, sitä tikulla, hemmetti sentään!

Mutta onhan Kotkassa meriakvaario, osittainen merimuseo  yhdessä turkulaisten kanssa ja leveä, eli niin sanotusti ’nelikaistainen’ E-18 tie menee siitä Kyminlinnan ohi kohti Pietaria.  Häkämiehen ajama tiehanke ohitti aikoinaan, sanoisinko muhevasti nyttemmin rakentuvan, persujen ajaman, muutaman ohituskaistan mittaisen levennyksen kohti ”ystävyyskaupunki” Kouvolaa. 

”Ohituskaistalla kohti Kouvolaa”, kuulostaako tämä houkuttelevalta? 

Tai kuten eräs kotkalainen keskiasteen opettaja aikoinaan kysyi: 

”Tuntuisko tämä teistä hyvältä?”

Ei ole satanut lunta, ainakaan paljon, tai jos on, niin se on ollut niin vähäistä että on sulanut välittömästi, jäänyt huomaamattomaksi. Saitko muuten unta? Tavanomainen syksy pikemmin, kuten näin alkukeväästä toisinaan. (Isäntien) Viirit liehuvat harmaata taivasta vasten ja pihakeinu keinuu itsekseen navakassa luoteistuulessa.  Nukuitko hyvin?

Ajan osuuskaupasta kotiin (täällä ei ole muita kauppoja lähettyvillä), tässä matkalla on monenmoista nähtävää, kuten maalaisten talot ja viirit tangoissa, kotipihalla totean tilanteeni, ei viiriä. Huomenna saattaa mukamas jopa Helsingin Lippusalkotehtaan tietämillä tupruttaa lunta. Tulevaisuuden ennustukset kertovat.  Aikoinaan sieltä Yleisradiosta väliin kerrottiin että lunta tai vettä ”tulee”.  Siis, jollain kanavalla siellä oli meneillään lähes jatkuva tuleminen.  

Nykyään niitä (kanavia) ei juuri erota toisistaan, sillä ne matkivat taitavasti toisiaan säilyttääkseen mukamas suosionsa. Tosin Yle Vega on edelleen helppo erottaa siitä, että siellä puhutaan toista kotimaista kieltä. Tuo poikkeus, on siis se joka ”vahvistaa säännön”.  Pistän säännön lainausmerkkeihin koska se ei ole mikään ”sääntö” vaan wanhan kansan höpinöitä (vrt. se mikä ei tapa, vahvistaa).  

Onko ”isännänviiri” nykyoloissa mahdollinen? Huomaan, ettei tehtaan katalogissa ole sille toiselle viiriä.  Ei ollenkaan.

Toinen ei voi nostaa salkoon viiriä vaikka olisi paikalla. Viiri nostetaan kuulemma salkoon silloin kun isäntä on paikalla, kertovat sekavat liputussäännökset tai kielimalli, en muista. Onneksi en ole isäntä, ei tarvitse tässä lähteä lipputangon ja viirin ostoon. Olen se toinen joka on kotosalla ilman viiriä. 

Itse asiassa on aika vaarallista olla se toinen. En yleensä mainitse olevani toinen, vaikka olen. Sille toiselle tehdään useasti kaikenlaista hallaa. Joskus toinen pääsee jopa otsikkoon, esimerkiksi ”Mies ampui toista”, taitaa olla tuttu? Toinen saattoi siinä juuri päästä hengestään. Kuka on se toinen? Kuka auttaa toista? Onko hän jonkinlainen uhrin synonyymi? Haluaisimme että pysyttelisit hengissä ja olemassa, vaikka olet se toinen. Joku, ehkä toinen kirjoittaa marginaaliin: ”Onko tosiaan näin?” 

Toiseus on tunnustuksellista. Olen sen tunnustanut. Katsotaanpas, kun on tällainen keli niin kooklen typerä kielimalli kertoo teille että viiri kannattaa kovalla tuulella laskea alas (vaikka stadin lippufabriikki on kutonut sen kestävästä materiaalista). Mutta se ei ole toisen, vaan ensimmäisen, eli isännän viiri. Kannattaako nyt tunnustaa toiseus? Miten on? 

Milloin toiseudelle kudotaan viiri? Miten toiseus erotetaan siitä ensimmäisestä? Luulen nykyään tietäväni, mutta en anna mitään tietoteoreettisia selityksiä, sillä on jo myöhäistä.  Luultavasti. (mahdollista jos ja vain jos!)

[Gotta keep shaking my way out]

Erityisesti sitä erotusta etsiessä on kulunut tämä elämä.