Blogi

Saatiin vihdoin torilta multaporkkanoita, hävitin Lidlin pestyt petosporkkanat jääkaapin vihanneslaatikosta. Keitin äsken kahvia ja otin jotain fluzink-troppia. Flunssanalku oli kuluvaan aamupäivään saakka ihan ok, mutta kun kajakit oli roudattu uimahallilta takaisin melojien vajalle, alkoi tuntua siltä että kunto pettää. Vielä eilisiltana harjoittelin uimahallilla niin sanottua ”balance brace” tasapainoilua poolokajakilla. 

Tänään en sanonut mitään, mutta jätin iltapäivän melalenkin väliin. Ajattelin että ehkä ihmettelivät vetäytymistäni jäisestä hankkeesta. Sitten ajattelin kyllä, että ihmisiä noin keskimäärin kiinnostavat enimmäkseen niin sanotut omat asiat, eli jos en olisi hihkaissut kaverille, että hankkii jostain kyydin kotiin sillä minä lähden nyt, tuskin kukaan olisi mitään edes huomannut. Keskittyivät siellä ns olennaiseen mitä luultavimmin.  

Kun olin irrottanut taakkatelineet katolta ja peräkärryn sammahdin muutamaksi tunniksi sängyn pohjalle. Kiva kun oli talkooväkeä päivällä kajakkeja ja välineitä siirtämässä. Ajat ovat kuulemma niin vaikeat ettei porukkaa talkoisiin enää tule, mutta ilmiö ei koske melontaseuraamme, jossa ei nähtävästi kukaan keskity ns. (primaari)narsismiin ym. yltiöyksilöllisyyteen. Tai jos heitä on, he ovat jossain näkymättömänä vähemmistönä. 

Voisin vähän pilkata tämän(kin) tekstieditorin tavatonta oikolukukykyä taas vaihteeksi. Erityisesti ärsyttää kun kirjoittaa lyhenteen ns perään sen pisteen niin seuraavan sanan alkuun ilmestyy ”automaattisesti” suuri alkukirjain. Helvetti! LibreOfficen tekstieditori muuten osaa jostain syystä välttää tuon edellä mainitun kummallisuuden. Tuollainen keskelle lausetta ilmestyvä sana suurella alkukirjaimella jonkin lyhenteen jälkeen kadottaa tehokkaasti ajatuksen asiasta josta on kirjoittamassa. Olen muutoin pitänyt tästä editorista ja georgia-fontista. No, ehkä siirryin takaisin LibreOfficeen. 

Niin, mistä olinkaan kirjoittamassa, tuskin muistan enää, ehkä päivän tapahtumista tahi alkavasta flunssasta jota tuskin enää pystyn mitenkään torjumaan. Vanha sanonta kuuluu, että ”flunssa kestää hoidettuna kaksi viikkoa, mutta hoitamattomana jopa neljätoista päivää”. Olen ollut vuosien varrella huomaavinani, että edellinen lainausmerkkeihin laitettu lausahdus pitää suunnilleen paikkansa, myös siinä suhteessa että neljäntoista päivän ja kahden viikon ajanjaksolla on vissi ajatuksellinen ero.  

Niin. 

Kohta, kohta, kolmen tunnin päästä!  (kesäaika)

Aikoinaan eräs henkilö, muistaakseni suurella amerikanmaalla, eli Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa arveli havainneensa niin sanotun ”lopullisen totuuden” haisteltuaan erästä liuotinta. Asian dokumentoimiseksi hän päätti varata käsille paperia ja kynän kirjoittaakseen tuon lopullisen totuuden muistiin ja niinpä hän sai kuin saikin jotakin ylös haisteltuaan seuraavan kerran liuotinta. Lappuun oli raapustettu: ”kaikkialla haisee bensiini”. No niin, sehän tosiaan tuntuu vievän eli nykyisinkin osuvan lähelle lopullista totuutta. 

Hyväuskoisten Sanomien (hs.fi) ustispodcast mainostaa itseään tietsikan ruudulla: ”Keskiluokka joutui bensa- ja korkoahdinkoon.” Niin, kaikkialla haisee bensiini, jopa Hyväuskoisten Sanomien keskiluokkaisessa uutispodcastissa. Uutispodcast on tallenne jota en kuuntele ja jota tämän onnettoman tekstieditorin oikolukuohjelma ei tunne. Silti vain vilkaisu tietsikan ruudulle riittää siihen että kaikkialla haisee bensiini. 

Tuo tinneriä tahi vastaavaa päihdettä impannut saattoi siis olla jossain suhteessa oikeilla jäljillä sen lopullisen totuuden suhteen? 

Kiitos ja anteeksi!

Näin siis ”jotain tapahtuu, mutta ette tiedä mitä se on, vai tiedättekö herra Virtanen?” Tämä keskinkertainen yritys kääntää Robert Zimmermanin tekstistä nostettu pätkylä, ei ehkä aivan tarkasti, mutta ajatus mahdollisesti säilyttäen ja ehkä tuo herra Virtanen vastaa suunnilleen sitä ”Mister Jonesia” joka on rapakon takana mahdollisesti keskiluokkaa edustavaa miestä kuvaava ilmaus. 

(Ballad of a thin man. (Something is happening, and you don’t know what it is, do you Mr Jones?))

Laulun tekijää otti päähän merkityksetön journalismi. Tämä teksti ”tapahtui” ehkä vuonna 1965 tai hieman aiemmin. Tuo purkaus on ehkä jäänyt mieleeni siksi, että eräs jo edesmennyt tuttava ja muusikko piti Dylanista kuin hullu puurosta ja esitimme joskus 1970-luvulla joitakin Zimmermanin kappaleita yhdessä. Käydä nyt merkityksettömän (Thin man) journon kimppuun kokonaisella biisillä taisin ajatella tuolloin. 

Kun on vuosikymmeniä välissä, joutuu turvautumaan kaikenlaisiin, vähän epävarmoihin ilmaisuihin kuten ”niin taisin tuolloin ajatella”, vaikka taitaa olla niin ettei minulla ole enää minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä tuolloin oli ja mitä mahdollisesti ajattelin. Muistot ovat niin sanotusti himmeitä, varsin himmeitä. Eikä se johdu käytetystä nuottiöljystä vaan vuosikymmenistä.

Niin, minulla taisi tuolloin olla Yamaha -merkkinen akustinen teräskielinen kitara ja yksi Fender Stratocaster  sunburst värityksellä ja vaahteraotelaudalla, nykyään, ehkä noin 50 vuotta myöhemmin suosin stratoa ruusupuuotelaulalla jostain, ehkä jopa itselleni tuntemattomasta syystä. Sellaista on soittaminen, sellaista se on aina ollut.  Ja. Sitten ovat ne kaikenmaailman biisit jotka ovat soljuneet käsien läpi ja ne biisit jotka olen säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut, nekin hämärinä muistoina vain niitä muutamia lukuunottamatta jotka ovat edelleen niin sanotusti ohjelmistossa.

Myöhemmin, taisi olla viime vuonna, eräs analyytikko kehui Washington Postissa Zimmermania laululyriikoiden Picassoksi, sillä esimerkiksi juuri tuo aiemmin mainittu kappale on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin. Siis ainakin analyytikon mielestä, en tiedä miten asia Teidän mielestänne mahdollisesti on, en edes kysy. 

Ehkä käänne? Ainakin tie päättyy (kuva)

Saattaa olla jo myöhä, mutta havahdun siihen että kello onkin vasta 22:55. Jostain syystä kirjoitelma siirtyy puolentoista rivivälille ilman minkäänlaista ns. käskyä. Niin aiemminhan niin sanotuille tietokoneille annettiin käskyjä, joita nuo peijakkaat sitten orjallisesti tottelivat. Nyt, ilman käskyä välistys muuttuu kuin taikaiskusta? Olen hämmästynyt! 

Ehkä niin sanottu tietokone haluaa sijoittaa jotakin rivien välille? 

Toisaalta saattaa olla ettei asiaan liity kummempaa mystiikkaa. Annan niin sanotun tietokoneen sijoittaa jotakin rivien väliin jos se niin haluaa. Kannattaa olla koneen kanssa hyvissä väleissä, eihän sitä koskaan tiedä? Jos vaikka sattuu jokin yllättävä assimilaatio, täällä, näissä oloissa bittinikkari kohtaa vallattoman käyttäjän. Jos toiminnan jakaisi sellaisiin sopiviin kohtauksiin niin kuin televisiossa, olisi tuloksena varmaankin keskinkertaista viihdettä toisten tv-tuoleistaan katsella.  

Tv-opettaja antaa käsikirjoitajakokelaille yksinkertaisin ohjeen, eli jokaisen kohtauksen lopussa täytyy tapahtua jonkinlainen käänne. Sama pätee tietysti myös monenmoiseen, niin sanottuun teatteritaiteeseen, jonka puitteissa niin sanottu dramaturgi sijoittaa jonkinlaisen käänteen jokaisen kohtauksen loppuun. 

Elämässä noin niin kuin yleensä ei niin käy sillä varsinaista jakoa kohtauksiksi ei ole.  Eikä kukaan kävele vahingossa ulos kuvasta. Ilmankos tykkäämme katsoa sitä aiemmin olkkarin nurkassa jököttänyttä, mutta myöhemmin keskeisemmälle paikalle siirrettyä 65 tuuman kuvaruutua, jossa on kirkkaammat värit kuin itse elämässä.

Siellä tapahtuu ”jotain” tavan takaa, mikä – saattaa hyvinkin olla! –  poikkeaa siis siitä kaviourasta jota ilman merkittäviä käänteitä kuljemme.  Vai kuljemmeko sittenkään? Tulee tässä mieleen koko joukko osin jo unohdettuja teatteritaiteen uudistajia jostain syystä, ehkä siksi kun on yömyöhä tai muuten vaan. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Turkka.  Siis se Jouko. 

Edellä mainitulla oli erilaisia, ehkä nyttemmin jo unohdettuja ”menetelmiä” joita silloin tällöin muistelen. Kaveri nojasi paljolti fysiikkaan ja kovaan fyysiseen rääkkiin. Niin, olihan se huvittavaa seurata kun Turkka kehotti koripalloilijoita läimimään toisiaan poskille jonkinlaisen ”tilan” saavuttamiseksi. Viiden pisteen heitto?

Ajattelen ”tilaa” monasti kun juoksen pitkää lenkkiä, vaikka en saavuta mitää ”tilaa”, ainoastaan hyvän olon ja sitten vielä makeat naurut kun muistan tuon lyhyen lännän ukon pomppimassa siinä kaksimetristen hujoppien keskellä selittämässä ”metodiaan”.  

Ehkä se oli se assimilaation dissimilaatio? Olisiko aika muistella Impivaaraa? 

Ettei historia unohdu. Kansakunnalla joka ei tunne historiaansa, on impi vaarassa.  

Edit klo 23:38 tän lukemiseen kuluu varmaankin vartti? No, ei nyt sentään, ehkä kolme tai neljä minuuttia? 

Jotain tapahtuu.

Olikohan niin että joskus aikaisemmin käytettiin käsitettä ”tv:n orja” ja nyt myöhemmin ”sohvaperuna”? Vai olenko täysin hakoteillä. Voi tietysti olla että olen (hakoteillä) harhateillä ja väärässä. ”Hakoteillä” ilmaisun alkuperä on etymologisen sanakirjan mukaan epäselvä. Ilmaisun on mahdollisesti keksinyt joku Terttu tahi Jussi, ilmeinen metsäoletettu kuitenkin, onhan siinä tiessä hako, eli neulaspuun oksa tahi kaatunut puu. 

Jostain syystä juuri tänään, mikä on tähän aikaan vuorokaudesta piakkoin eilen, kun vaeltelin linturetkeilemässä ja kuvasin suuren keltanokan, eli laulujoutsenen pikkuhiljaa jäistä vapautuvalla merenlahdella, niin jotenkin siinä mieleeni juolahti Metsäradio, tai pikemminkin miten se aikoinaan hieman huvittavasti alkoi tervehdyksellä: ”Hyvää iltaa metsien miehet”, sanontaan muistaakseni myöhemmin lisättiin ”naiset”. Ehkä nykyään olisi hyvä sanoa esimerkiksi ”Hyvää iltaa metsien nais- ja miesoletetut” tai ihan vaan ”metsien ihmiset”.

Ja tietysti voidaan aina kysyä, että oliko se ilta nyt niin hyvä? Metsäradio-ohjelma päättyi viime vuoden tammikuussa, siis runsas vuosi sitten. Sittemmin perussuomikanava on tarjoillut radio Metsä-Suomea jossa on kuulemma laajempi näkökulma kuin perinteisessä Jätkän-vartissa tahi Moottorisahamiehen tunnissa. 

Niin se perussuomikanava on uudistunut vaikka en ole sitä laisinkaan kuunnellut. Lisäksi siellä kuulemma pohdiskellaan iskelmälaulujen sanoituksia, eli tekstejä, jotka ovat sitä peruskansan syvintä Suomea, niin kuin se Virven aina ajankohtainen Kun Chicago Kuoli, eli dollarin kotiseutua siis.

Enää ei tarvita edes sellaista vatsakasta ohjelmapäällikköä, joka kirjoittelisi sivutöinään kolumneja Suomen Sosialidemokraattiin jonka nimi on muuten jostain syystä muuttunut Demokraatiksi, eikä sitä toista Heikkiä pyörittämään sitä Näin Naapurissa -ohjelmaa,  mikä sekin oli aivan  mainio idea Kekkosen instituution aikoina ja ilmeisesti vähän myöhemminkin. Jopa niin hyvä että noiden tallenteiden esittäminen uudelleen Radiomafiassa estettiin, vaikka tarjolla olisi ollut aivan ilmeinen satiiri noin niin kuin näkökulmana menneeseen.  

Niinpä niin. Myös moottorisahan arvostus on isompien metsäkoneiden, kuten erilaisten harvestereiden myötä hiipunut, mutta, mutta, muistelen edelleen lämmöllä esimerkiksi Haminan Moottorisahakerhon tempauksia Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon kuuluvassa Ulko-Tammiossa. Ei kelvannut fredrikshammareille metsähallituksen tarjoama ilmainen pokasaha, piti olla oma Huqsvarna mukana. Sellainen kotimylly se siellä oleili, siinä omassa dieselmoottorivetoisessa paatissa.   

Oi aikoja, oi tapoja! 

Ajatuksena oli uhrata muutama rivi sille laulujoutsenelle (tuosta kuvasta sitä tuskin erottaa!), jota kävin päivällä matkan päästä tarkkailemassa, mutta aivan pipariksi (mistähän moinen ilmaisu?) meni hyvä yritys irrotella laajemmin saapuvista, vähän suuremmista muuttolinnuista, mutta ehkä tässä vielä mahdollisesti ehtii. 

Päivitys on aina vaarallinen. Ikkuna päättyi taannoin päivitykseen raportoivat useat verkkomediat. Aiemmin taisi olla myös puhetta jostain niin sanotusta mikropehmeästä (microsoft) joka jähmettyi, kenties suolapatsaaksi jollekin näytolle.   Toiminta siis keskeytyi ihan kertakaikkiaan. Ei ehkä kovin tunnettua, mutta kristillisissä kirjoituksissa kerrotaan niin käyneen myös Lootin vaimolle hänen vilkaistuaan tuhoutuvaa Sodomaa.  Ei siis tikulla silmään vaan suolapatsaaksi. Se siitä sodomiasta. 

Aivoissa vastaavaa ei ilmeisesti voi tapahtua, sillä niitä ei voi mitenkään päivittää, ainoastaan vähän verryttää. Voimistelin varmuuden vuoksi aivojani muutaman aatoksen verran ja silmäilemällä sinne, tänne, mutta myös ympärilleni. Säännöllinen voimistelu pitää kunnossa ihan missä iässä tahansa kertoo muun muassa UKK instituutioineen. 

Viimeksi satuin näkemään Kekkosen jossain kuvassa Muhoksella pelaamassa biljardia. Hänestä kehkeytyi myöhemmin instituutio. Ahtia (Karjalainen) muistellaan vähemmän ja jopa Koivisto joka oli sentään pressa ja Mauno I ja aiemmin Suomen Pankissa on jäänyt valtioruumiin muisteloissa taka-alalle. Aikoinaan kaverini viettivät kotkansaarella vuosittan maunonpäivää, ja oli myös tunnettu kotkalainen sanonta, että kaveri oli aikamoisissa maunoissa. Arvaatte varmaan mistä oli kysymys. 

Pitäisi varmaankin särkeä vähän jäätä, että pääsee liikkeelle. Ahti ja Kekkosen instituutio olivat aikoinaan saunassa. Palvelijat kantoivat pukuhuoneeseen kaljaa ja nakkeja. Kekkosen instituutio kysyi Ahdilta että montakos Sinä Ahti jaksat syödä tyhjään vatsaan? Ahti vastasi Kekkosen instituutiolle, että ainakin viisi. Kekkosen instituutio nauroi että kyllä sä ole Ahti tyhmä jätkä, kun oot syönyt yhden, niin eihän se vatsa enää sitten ole tyhjä. Asia jäi Ahtia harmittamaan.

Myöhemmin, kun Koivisto oli Suomen Pankissa menivät Ahti ja Mauno Suomen Pankin saunaan ja taas kantoivat edeskäyvät olutta ja nakkeja pukuhuoneeseen. Ahti päätti vähän älyttää Koivistoa ja kysyi Maunolta että montakos nakkia pystyt syömään tyhjään mahaan. Mauno arveli että ainakin seitsemän. Voi hemmetti manaili Ahti, jos olisit sanonut viisi, olisit kuullut hyvän jutun. 

Osuin muuten sattumoisin päivemmällä teolliselle alueelle. Käyskin (käyskentely lyheni siellä eräänlaiseksi käyskimiseksi) romuliikkeen ohi.  Siellä näkyi olevan muun muassa hetekan näköinen kuvatus, eli teräsputkirunko jossa on metalliverkkopohja. Luultavasti sitä helsinkiläistä hetekaterästä.

Väitetään että M.A. Numminen lauloi:

On meillä he on he on heteka

Ei viihdy siellä lu ei lu ei lutikka

Vaikk’ näyttää että yhdelle 

Se antaakin unen kahdelle

Ihme tavaton tuo hetekkamme on

Ja mikä, suorastaan hellyttävä määrä muuta romua, pesukoneita, kontteja ja vatkaimia siellä. Tunnelma kuin Wahlroosit Oy:n entisellä makkaratehtaalla Kotkan Hovinsaarella. Siellä valmistettiin aikoinaan niin sanottua Wahlroosin käyrää. Lihaa säästämättä.  Wahlroosit Oy:n toiminta kuulemma päättyi kun Tuottajien Lihakeskus teurasti sen ämteekoolaisissa mittelöissä noin vuonna 1983.  Makkaratehdasta ei pidä sekoittaan Bunttaan (kansliapäällikkö Bror Wahlroos) jonka jälkikasvusta kehkeytyi nuoruuden taistolaiskommellusten jälkeen eräänlainen rahasampo. 

Muun maussa edellisistä syistä kehotan itseäni edelleen kasvispitoiseen ruokavalioon. Muun maussa, edelleen.

Värkkäilin vähän soundeja ennen iltalenkille lähtöä. Joskus harmittaa ettei rivarinpäätykolmiossa voi luukuttaa (soittaa kovaa), vaan soundit, eli äänet täytyy laatia aika hiljaisella volyymilla, eli äänen voimakkuudella ja verrata sitten soittamalla jonkin sopivan taustatallenteen päälle (backing track), miten se kitara sieltä erottuu ja  miltä kuulostaa. Oikeastaan koko terminologia on aika pitkälle englanninkielistä. 

Itse asiassa sitä säädettyä kitaran ääntä (soundi) joutuu vielä säätämään treenikämpällä kun soitetaan basso, rummut ja kitara kokoonpanolla sillä ihan normaalilla äänenvoimakkuudella, eli volyymilla. Soundi on ilmaisuna vakiintunut, muutenhan noin niin kuin käsitteenä puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin ilmaisulla ”ääni”, eli  millainen ääni siinä kitarassa on. Jostain syystä ääni ei kuitenkaan alun perin ole käynyt kuvaamaan sitä mikä sieltä kitaravahvistimesta tulee ja kuuluu ulos.

Taisi muuten olla myös eilen – jälleen kerran – kun joku mainitsi että nykyään musiikin tekeminen on niin helppoa kun oikeastaan kaiken voi tehdä kotona tietsikalla. Asia siis tuli aivan kuin puheeksi. Tuossa kohtaa olen yleensä hiljaa, koska asia ei mielestäni ole aivan noin, mutta mielipiteeni ei varmaankaan juuri kiinnosta.

Niin. Siitä jää sitten se yhteissoitto kun soittelee siihen konerumpuraidan ja itse soitetun bassokuvion päälle muutaman kitararaidan ja lauluraidan. Niinhän se käy, mutta ei se nyt ole ihan sama juttu kuin oikea bändi.  Varmaankin yleisö on ihan yhtä tyytyväinen kummassakin tapauksessa, eli ei erota missä soittaa oikea bändi ja missä ei. 

Sitten on tietysti tämä kielimalli  (llm, large language model) joka tekee parempaa musiikkia kuin oikeat ihmiset, säveltää, sanoittaa, sovittaa ja soittaa koko jutun ja on kappaleineen pian jossain Spoti-fy-fan listan kärjessä, kuukauden kuunnelluimpien joukossa. En tiedä välittääkö niin sanottu suuri yleisö (keitä he ovat? Keihin tällä viitataan?) ken sen biisin esittää. Journot puhuvat nykyään ”tekoälystä” kun viittaavat kielimalliin. No, nuo samat journalistit kirjoittelivat 1970-luvulla esim. ”Tietokoneen tekemästä virheestä” ihan vakavissaan.    

Sattuuhan niitä virheitä tietysti muutenkin. Ehheh-heh-heh ja apropos! Tulikin tässä yks kaks mieleen, että aikoinaan erään ylen maakuntaradion päällikkö – joka siihen aikaan oli jokaisessa maakunnassa jumalasta seuraava – sortui erään reppurin edessä ja tilasi jostain epämääräisestä firmasta (yritys?) kuulakärkikyniä joissa piti lukea ”maakunnan kuunnelluin”. Täytekynäntekijä osoittautui kuitenkin vokaaleiden suhteen säästeliääksi – ellei peräti kielitaidottomaksi – ja kun tuo onneton kynäkasa vihdoin saapui ylen maakuntaradioon, kynissä oli maakuntaradion nimi ja maininta ”maakunnan kunnelluin”. Tämä tarina on muuten tosi. 

Paljastus: tämä on vaan tämmöistä niin sanottua kanavointia, eli no, loin tämän blogin kanavointia varten. Kivahan se on jossain kanavoida, varsinkin nykyään kun blogit eivät enää ole ns. in. Olin muuten aikoinaan ihan ensimmäisiä bloggaajia, silloin kun tämä oli ns. in.  Ja se alkuperäinen blogilistakin ihan sellainen ei-kaupallinen harrasteviritys.  

Ja toi kuva tuolla alussa, niin, se on vaan eräs teos.

Ensimmäiset joutsenet olivat eilen tuossa läheisellä pellolla. Päivällä pieni, runsaan viiden kilometrin kävelylenkki maastossa merenlahdelle ja takaisin taajamaan. Kiikarit mukaan, sillä siellä on jo vähän avovettä.  Pienen saaren kupeelle oli näköjään parkkeerattu vaatimaton ilmatyynyalus ja pian myös niin sanottu hydrokopteri pörisee kauempana jääkentällä. Jos niitä suurempia lintuja on aiemmin aamulla ollut tässä, ne ovat siirtyneet muualle moottoriliikenteen tieltä. Joopa joo. Kenties sieltä merestä nousee noihin vehkeisiin kalaa.  

Niin. Täytyy muistaa missä on. Fredrikshamn, Tämä mopoilijoiden kaupunki. Setäoletetut ja setäoletettujen mopot sun muut koneet. Lypsymoottorit ja muut varteenotettavat laitteet. Mistä täällä puhutaan? Naapuri haaveilee kuulemma lumilingosta, toisella on sellainen ollut jo jonkin aikaa. Pian pörräävät taasen myös moottorikäyttöiset lehtipuhaltimet, joilla hiekoitushiekka siirtyy kätevästi muualle tai ainakin naapurin tontille. 

Mieleen muistuu jostain syystä se kanavaan juuttunut konttilaiva, Ever Given, eli noin suurinpiirtein käännettynä ”Ain’ Annettu”. Se tuo tänne kaikkea Temusta ja sen tietämiltä. Laajennettu kielimalli (LLM) kääntää Temun mainokset täkäläisille, nyt sieltä kuulemma löytyy esimerkiksi ”nelmäkehyksiset lukusiläkkäät”, kertoo valitsemani sosiaalinen media.  Arvaat varmaan mitä tuo edellinen tarkoittaa, tai sitten et. Kieli se vaan jatkaa kehittymistään!

Reitillä on aika hiljaista, vain pikkulintuja ja muutama metsäkana.  Parhaat tarkkailupaikat ovat parin avo-ojaylityksen jälkeen (kuva) sisälahden laitamilla, ennen edelleen laajentuvalle Googlelle johtavaa voimalinjaa. Läheisiltä pelloilta johdetut avo-ojat lannoittavat tehokkaasti Suomenlahden rantavesiä. Järviruoko valtaa alaa. Ympäristöhallinto hyväksyy asiain tilan hiljaisesti, siellä samassa ja yhteisessä veneessä tai avo-ojassa MTK:n kanssa. Entä ympäristöministeri? Purjehtija. Mutta kertooko sukunimi kenties jotain? 

Kuljen peltojen sivustaa, maastoa voi sanoa vaikeakulkuiseksi, mutta kierrän valitulla reitillä yksityistien pätkän, joka pystytettyjen kylttien mukaan kulkee yksityisalueen läpi. Siellä on välillä suuria koiria irrallaan. Yksityisomistuksen ja sen vahdit voi nykyoloissa helposti kiertää, ainakin toistaiseksi. Sängellään olevat pellot ovat pääosin sulaneet. Varisparvi ja naakkayhdyskunta ottavat parhaillaan mittaa toisistaan.  Myös töyhtöhyypät ovat saapuneet. Tämä varhaiskevät ja kiikarit, parasta aikaa. 

Katselen keväisen jään peittämälle merelle ja pohdin milloin aakkosten väheneminen alkoi, nimenomaan vähän harvinaisemmat konsonantit näyttävät olevan vaarassa.

”Lipanon”, kuulen uutistenlukijan sanovan autoradiossa. No niin. Aiemminhan olivat ”Palttia” ja vielä aikaisemmin ”Palkan”. Onko kysymys nimenomaan tästä nimenomaisesta konsonantista? Ei tosiaankaan, sillä mieleen pian juolahtaa myös ”Keorkia”.  

Hauras jääpeite rakoilee paikoin ja tässä vieressä on silta, jonka alla molemmin puolin on avointa vettä jota pullasorsien yhdyskunta kansoittaa. Pysäytän auton aallonmurtajalle tehdylle levikkeelle kuten tässä kaupungissa on tapana, vain vähän matkan päähän entisestä Enso Gutzeitin paperitehtaasta. Kyltit laitureilla varoittavat edelleen veneilijöitä ajopuista ja uppotukeista.  Kyllä se puhekielessä alkoi jo aiemmin, vrt. esim ”Kutsetin miehet”. 

Sitten, myöhemmin päivällä, päästyäni etäämmäs kaupungista, kuljen lumen ja jään alta paljastuvaa hiekkatietä. Sadan metrin päässä rannasta, hauraaksi käyneellä jäällä istuu merikotka. Karoliina Kudjoi lukee korvissani Camilla Greben ja Åsa Träffin erästä teosta Siri Bergman -sarjasta. Camilla Grebe och hennes syster Åsa Träff är en framgångsrik svensk författarduo. Pyydän rantaruotsiani anteeksi. Niin tosiaan, siskokset. 

Yritän kaivaa kännykän varovasti taskusta, mutta liikahdan kuitenkin hieman ja merikotka nousee siivilleen. Pysäytän tallenteen ja valmistelen kiireesti kameraa, mutta lintu on siinä vaiheessa jo korkealla kunnes häviää taivaan sineen. Kuin Gabriel. No mistä tuo nyt tuli mieleen. Tosiaan, eräässä Camille Greben romaanissa on romaanihenkilö Gabriel, menestynyt kirjailija. 

Mutta, niin, tosiaan tuo nimi Gabriel, se on vähän niin kuin vanha ja huono vitsi. Gabriel, hän tosiaan häviää niiltä naisoletetuilta. 

”Kuule oi, kun kutsumme soi,

tule Gabriel takaisin, 

sulle kaikkeni antaisin, 

etehesi kantaisin, 

käsilläsi makaisin”. 

Jotkut varmaankin muistavat edelleen sävelmän.  Tosin, tuohon aikaan aakkosten valikoima ei vielä ollut kaventunut eli se ei tosiaankaan ollut mikään Kaapriel. 

Pitäisikö konsonanttien vähenemisestä huolestua? Ehkä ei. Mahdollisesti myöhemmin todetaan että kysymyksessä saattaa olla kielen, tässä tapauksessa puhutun kielen kehittyminen, esim. U2, sinä myös.  

Eiks ne jenkitkin jos ei sentään britit kirjoita myös esim. ”tonite”. Mistä sitten mieleen juolahtaa se 1970-lukuinen mahtisonnibändi Slade ja Sladen sanoitukset. 

Ja sitten sillä samalla vuosikymmenellä oli se brittibändi Gravy Train, minkä silloinen englantia opettanut naisoletettu käänsi suomeksi ”kastikejuna”. Ehheh-heh-heh. Ja mainitsi sitten vielä, että onpas siinä vinkeä nimi bändillä joka esiintyy viikonvaihteessa työväentalolla.  Ei ainakaan minusta ollut noin huvittavaa väärinkäsitystä korjaamaan. 

Mutta onhan se hieman huvittavaa kun joku tuntematon miesääni lausuu kello kuudentoista uutislähetyksessä sujuvasti: ”Lipanon”.

Ai eikö?

Pystyvideo, Jäin miettimään ja kanavoimaan että mikä,  ja sitten että ehkä olen vaan vanha, mutta, mutta, näköjään pystyvideo näyttää kiihottavan niin sanottua mediaa. Sehän onkin sitten jo todellinen dilemma, että mikä se media mahtaa olla, eli onko se setä- ja tätioletettujen perinteinen Suomen Lehdistömedia vai jokin tikkelis tokkelis alusta minne kännyköistä pukataan pystysuunnassa kuvattua materiaalia. 

Pitäis tietysti pysytellä jossain muualla kuin lukemassa näitä katsauksia joissa jotain on huomattu niin sanotusta jälkikäteen, eli kysymys on eräänlaisesta varhaisesta jälkiviisaudesta jota itse setä- ja tätioletettujen media mielellään silloin tällöin uskottavuutensa nimissä harjoittaa. 

Niin. Silmiini siis osui vahingossa kirjoitus joka on niin sanottu näkökulma perinteisessä mediassa siinä mielessä, että joku on sen kirjoittanut ja sitten julkaissut Etelärannan uutismediassa joka sekin tosin on  vain verkkojulkaisu. 

Itse Kritiikkiä siellä itse Eteläranta kympissä. Siellä jossain kuulemma on niin sanottu perinteinen journalismi. Se vanha kunnon hyväuskoinen ja  poroporvarillinen.  Siellä Suomen Lehdistö. Sielä kunnolliset ihmiset.  

Kirjoitus avaa hieman kirjoittelua Suomen Lehdistössä siitä paljon paheksutusta Elokapinasta. Kirjoittelu on ollut asianmukaista, eli kun pilaantunut nuoriso on tukkinut liikenteen stadissa, on liikenteen tukosta raportoitu myös maakuntaläpysköissä. Ei sujunut Mannerheimintiellä. 

Ajattelin että kukahan noita tilaa, mutta ilmeisesti monet niin sanotut kunnon kansalaiset. Itse yritin kerran takavuosina mutta yritys katkesi paikallislehden pääjuttuun ripsien pidennyksestä. Asia lienee paikallisesti tärkeä täällä päin? Siis ripset ja mikseivät olisi, nehän on lähes kaikilla? Tai kenties oudolla pääjutulla tavoiteltiin tilaajiksi alle nelikymppisiä tai sitten kysymys oli vaan siitä niin sanotusta kaupallisesta yhteistyöstä ja kädenojennuksesta paikalliselle ripsiyrittäjälle. 

Kun jotain ajattelee, ajautuu helposti etäälle niin sanotusta itse asiasta joka siis oli se, että ”kun ihmiset osoittavat mieltään, uutistoimittajat kertovat sujuuko liikenne”, tai pikemminkin uutistoimittajat kertovat ettei liikenne suju.  

Tämähän on jo ajat sitten todettu, mutta siitä on näköjään jopa tuore ja palkittu tutkimus. Hurraa! Ei siitä tutkimuksesta tässä sen enempää. Niin sanottu näkökulma lienee tuttu. Kuten myös se että ”ihan oikein oli antaa niille vähän kaasua silmille”.  Sen journalistinen setä- tahi tätioletettu antaa ymmärtää siellä rivinsä välissä. 

Ja niin, ne autot, nehän on tehty tehty Teille. Tämä vanha monimielisyys tässä, ja kun oikein muistellaan niin siitähän oli niin sanottu versio jo siinä vanhan, kierrätetyn yhteiskuntaopin kirjan kansilehdelle kuulakärkikynällä laaditusta suttuisesta raapustuksesta: ”Liisa rakastaa teitä, maanteitä ja rautateitä”.  

Ehheh-heh-heh!  Ihan tässä naurattaa kun siinä on myös se vakaa ja perinteinen sukupuolinäkökulma sisäänkirjoitettuna. 

Aivan. Niin. Täytyy tässä yrittää edes itseä muistuttaa, että tuon äärimmäisen oikean,  Suomen Lehdistön ja Eteläranta kympin luoman yhteiskuntaruumiin keskiössä on edelleen auto. 

Sen täytyy päästä eteenpäin esteettä, sen meidän auton, sillä sillä kulkee kaikki, myös ne Suomen Lehdistön uutistoimittajat. 

Vieläkö niitä lumisateita? Taitaa olla että lähes jokainen sähköpostia viime aikoina laittanut on pistänyt loppukaneetiksi: ”Hyvää kevään jatkoa”.  Aikaisemminhan noita jatkoja toivoteltiin vain silloin kun ajateltiin ettei kohdehenkilöllä oma riitä? Ja eihän siinä mitään? Ajatus on tietenkin lämmin. 

Ajattelin, et varmaankin sitten ens kuussa kun on se uskovaisten juhla satelee vähän höttöä taivaalta, mutta toivottavasti meri on avoin. Vähän oli avovettä sillan alla kun ajelin kauppaan ja takaisin. Mutta vain vähän. Lidlissä on ihan helvetisti porukkaa ja vain kaksi kassaa auki. Saksalaisten kauppa se on joka täällä kannattaa. 

Juoksulenkillä tihuutti vettä, silleen tasaisesti kului viis kilometriä kosteassa ja pimeässä. Alku on lähellä, ihan koko ajan. Areenassa on mukamas turkkilainen sarja joka on ehkä kuvattu Istanbulissa, mutta siinä puhutaan enimmäkseen englantia, siis dialogi on enimmäkseen englantia. Kun mainitsin asiasta, puoliso sanoi että se on hyvää vaihtelua englantilaiselle kyläpoliisille. Näin totta tosiaan on, kiitän häntä jälleen positiivisuudesta, Roy Grace jää kauas taakse kun Istanbulissa juonitellaan, nyt englanniksi. 

Ajattelin päivällä sitä avovettä kun tähyilin Summanlahden rannalla ulapalle. Näkyikö siellä ulkona jo vähän merisavua? Sitten joku pilkkihenkilö tai vastaavat tiedot käyskenteli jonkinlaista ahkiota perässään vetäen, hän oli aika etäällä. Hauras jää kantaa näköjään edelleen, ainakin pilkkimiesoletetun. Oli niin kaukana ruoja, ettei auttanut huhuilla että tuleeko sitä körmyniskaa, mitä? Ja toivottaa hyvää jatkoa. No. Ei se olis kuitenkaan mitään kuullut ja mun korvissa soi edelleen Denise Rudberg, jo kahdeksas osa, joka taitaakin sitten olla viimeinen. 

Jostain syystä osa Denise Rudbergin dekkareista julkaistaan uudelleen kesällä ilmeisesti siksi että lukijaa on haluttu vaihtaa. Nämä joita olen viime aikoina kuunnellut lukee Erja Manto. 

Ehkä kuuntelusessiot jatkuvat tuoreella Camilla Grebe, Åsa Träff koosteella jota suomeksi lukee Karoliina Kudjoi, hän osaa ääntää ruotsinkieliset nimet ja paikannimet enimmäkseen ihan siedettävästi. Alku on tässäkin asiassa taas todella lähellä, kunhan saan tuon edellisen selätettyä. On vielä epäselvää onko murhan tekijä selvinnyt vai haukkuvatko rikostutkijat väärää puuta? No niin. 

Joo, helvettiin koko vakavasti otettava kirjallisuus tällä haavaa, nämä edellä mainituthan ovat enemmälti jonkinlaista viihdettä ja ajankulua. Olenkin kaivannut tällaista kaikenlaisiin yksityiskohtiin pureutuvaa höpinää. Muuten. Tässä päivänä muutamana oli puhetta muun muassa Philiph Rothista. Vieläkö Hyvästi Columbus tai Pornoyn tauti iskisi?  Ja kaikki Norman Mailerit voisin lukea uudelleen jos aikaa tulee edelleen jostain lisää, samoin Don Delillot ja John Steinbeckit. 

Jos aikaa tulee edelleen lisää. Jos alku on edelleen tavattoman lähellä.