Kevyt notko

Hiekkatien varrella kasvaa vadelmaa mahdollisesti yli ympäröivän yhteisön vaatimattomien tarpeiden, viimeksi vastaan tuli noin pari päivää sitten vanhempi miesoletettu pieni, ilmeisesti marjojen keräämiseen tarkoitettu ämpäriä muistuttava astia kädessään, harvinaista kyllä tämä niin sanottu fredrikshammare tervehti vaisusti, ehkä hän tuntee apinan, ehkä ei, mistä minä tiedän, minä en tunne ketään, tavallaan tarinan osittainen minämuoto kyllästyttää, mutta en voi karata minnekään tästä kertomuksesta, siis varokaa kertomusta, ehkä ujutan tähän jotakin syvästi aatteellista tavaraa tai yritän muuten vaan kääntää lukijan näkemykset jonnekin odottamattomaan suuntaan, tietysti tarinassa pitää olla joku pieni ja kiva niin sanottu cliffhangeri, eli päähenkilö, eli minä löytää taskustaan esimerkiksi lapun jossa on numero, mutta päähenkilö eli minä ei tiedä mikä numero se on, miksi se on taskussa ja kuka sen on mahdollisesti paperille raapustanut, paperi on tavanomaista ruutupaperia, luultavasti repäisty jostakin kouluvihkon tapaisesta, en tiedä miksi noita vihkoja joita alan myymälöissä on tarjolla sanotaan kouluvihkoiksi, ehkä se tuo vastaanottajan mieleen koulun ja esimerkiksi kerto- tai jakolaskut, ellei joissakin tapauksissa jonkin vaikeamman yhtälön tahi muun lausekkeen, nyt paperille piirretyt numerot saattavat olla esimerkiksi puhelinnumero tai jokin tunnusluku jossakin internetin syövereissä sijaitsevaan kehnoon sovelmaan, tosin on pantava merkille, että käyttäjätunnus puuttuu, eli numero saattaa sittenkin olla puhelinnumero tai jotakin tuntematon salakirjoitusta ja yksinkertainen salakirjoittaja kirjoittaisi päähenkilön, eli minun nimeni mahdollisesti muotoon Fmkbt, tosin vähän hölmömpikin ratkaisisi moisen yhtälön, mutta nyt on kysymys tosiaan peräkkäin kirjoitetuista numeroista, asiassa ei todellakaan ole mitään jännittävää, vadelmat hiekkatien varren tiheissä puskaissa ovat maukkaita ja joku nuori kölvi ajaa vanhalla, ehkä zetor -merkkisellä traktorilla päähenkilön eli minun ohi kättään heilauttamatta, sama kuvio toistuu noin tunnin kuluttua kun vadelmia on repun pakasterasioissa jo noin litra ja ämpärissä vähän pohjalla ja päähenkilö eli minä ajattelen että mitähän vittua tuo kölvi täällä pusikossa oikein tuolla traktorilla suhaa, ehkä vaan huvikseen löpöä kuluttaen, niinpä niin ja jos tuo numero joka on ruutupaperilla taskussani olisi löytynyt jonkun rikoksen uhrin taskusta ja se olisi ollut minun numeroni, olisin luultavasti joutunut asian tiimoilta poliisikuulusteluun, ehkä näin olisi käynyt jos olisin ollut kotoisin esimerkiksi le havresta, johon eräs ehkä  erään patrik modianon vanhoihin päivittelyteoksiin (kuka tuo nainen on, miksi hän täällä ja mitä nuo ihmiset tässä boulevardilla puuhailevat ja  miksi tästä on myönnetty kirjallisuuden nobel palkinto?) vertautuva kirjallinen teos saattaisi tarinansa sijoittaa, tai mistä minä tässä päähenkilönä, eli minuna tiedän, vaikka näin olisi jo käynyt, onhan maailmaan synnytetty koko joukko kirjallisia teoksia, etten sanoisi että niitä on enemmän kuin lukuisia ja useat on kirjoitettu minulle täysin vieraalla kielellä ja noista useista esimerkiksi jokin kirjallisuuskriitikko tai vastaavat tiedot sanoisi esimerkiksi, että hän on pettynyt tekstin tavanomaisuuteen, mutta arvelee silti, ehkä saadakseen lisää vapaakappaleita, että kyllästyttävistä piirteistä huolimatta kirjallinen teos saattaa viihdyttää monia, keitä nuo monet ovat, saatan kuvitella että kirjallisuuskriitikko on kuvitellut että tietty tahmaisuus leipätekstissä on jotenkin ominaista esimerkiksi jos kirjan kertomus (varokaa kertomusta!) sijoittuu le havreen, merenrantakaupunkiin, löydettiinhän esimerkiksi ohjaaja pier paolo pasolini merenratakaupungista murhattuna aikoinaan, mutta tarina ei kerro (varokaa myös tarinaa) oliko murhatun taskussa puhelinnumero tai jos oli, niin kenen numero se oli ja joutuiko joku tuon numeron takia poliisikuulusteluun, itse asiassa kertomuksen varomisen jälkeen kuulokkeista alkaa jostain käsittämättömästä syystä kuulua erään joel lehtosen kirjoittama putkinotko, joka alun hienon maisemien kuvauksen jälkeen syventyy luteiden ynnä muiden syöpäläisten vaivaamaan elämään jossakin, ilmeisesti savossa, tai mistä minä tiedän, saimaastakin siinä taidetaan jotain mainita, että kyllä on hienot maisemat ja isot luteet, sitten nuori kölvi ajaa jo kolmannen kerran traktorilla ohitse päähenkilön, eli minun, vaatteissani on kuoriaisia, hämähäkkejä sun muita pieneläimiä joita pudistelen vähemmäksi ja saatan näin päähenkilönä eli minuna vain ihmetellä millaisiin ajatuksiin tämä marjojenkeruureissu on mieleni aivan kuin huomaamatta vienyt, le havre, kiitos ja anteeksi!